Romeo ja Julia on kuumeisessa vaiheessa. Kun esiintyjät on valittu ja roolit viimeinkin jaettu, kukin työryhmän jäsen voi ruveta keskittymään omaan tehtäväänsä. Harjoitukset käynnistyvät, ryhmän voima ja luonne alkavat pikkuhiljaa näkyä.
On lähes maagista katsottavaa, miten hajanaiset elementit — musiikki, koreografiset ideat ja esiintyjien oma mielikuvitus — törmäävät harjoitussalin lattialla. Mikä energia näissä nuorissa vaaniikaan. Se välkähtelee heidän silmissään, saa ponnistukseen jännittyneet lihakset värisemään. Sen tuntee yhtä lailla räjähtävissä liikkeissä kuin liikelakeja uhmaavissa stilleissä. Sen kuulee heidän naurussaan ja hengästyneissä kuiskauksissaan.
Miten usein sitä toivoisi että koko tämän prosessin, tämän matkan tyhjästä paperista ja hiljaisuudesta kaikkien hikipisaroiden, intohimoisten keskustelujen, ryhmässä koetun ilon sekä unettomien öiden halki valmiiseen esitykseen, saisi yleisön nähtäväksi ja kuultavaksi. Katsojat näkevät vain lopputuloksen, tarinan kahden veronalaisen nuoren rakkaudesta vihan ruostuttaman sotatantereen keskellä. Mitä muita tarinoita meillä olisikin kerrottavaksi, ne jäävät aistittavaksi korkeintaan syvänä pohjaäänenä, kun esitys elää yleisön edessä.
Ehkä ne tosiaan kuitenkin voisivat olla kaikkien koettavissa? Siinäpä päämäärä. Nyt takaisin musiikin kimppuun. Tästä kuullaan vielä!
- Antti Viitamäki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti