Akrobatiastako arkea?

Istun luokassa ja katson filosofian kokeen kysymyksiä. Kaksi pitäisi valita, enkä osaa vastata yhteenkään kunnolla. Venytän käsiäni taaksepäin, haukottelen ja katson kattoon. Pystyisiköhän lampussa roikkumaan? Miltähän näyttäisi, jos kiipeisin istumaan videotykkitelineen päälle? Sieltä voisin ojennella jalkoja ja käsiä. Entä jos tekisin pöydistä jonon, juoksisin sitä pitkin ja lopulta hyppäisin kaapin päälle? Siellä mahtuisin tekemään kuperkeikan. Palaan takaisin filosofiaan ja piirrän marginaalit konseptin reunoille. Kumarrun nostamaan pudonnutta pyyhekumiani. Voisinkohan kiemurrella tämän tuolin ympärillä koskematta maahan? 

Kävelen bussipysäkiltä kotiin ja väistelen sateen jälkeen jalkakäytävälle nousseita matoja ja kotiloita. En halua astua yhdenkään niistä päälle, joten kiipeän kaiteelle ja tasapainoilen sitä pitkin loppumatkan. 

Seison leikkipuistossa hiekkalaatikon reunalla ja kehun hoitolapseni tekemiä hiekkakakkuja. Kaksi lasta istuu keinulaudalla yrittäen saada sen tasapainoon. Mitä jos yllättäisin nyt kaikki ja hyppäisin keinulaudan kautta tuon sadekatoksen päälle ja sieltä edelleen tuolle isolle kivelle ja sieltä hyppäisin ja takertuisin tuohon toteemipaaluun? Entä jos kiipeäisin toteemipaalun huipulle? Jos olisin kiinalainen voimistelija, voisin tehdä siellä jalannostosarjan ja pari piruettia. 

Jos Pilvi on hurmoksessa, niin minä olen vähintäänkin hämmentynyt. Mistä tuli tämä äkillinen tarve kiipeillä kaikkialla? Miksi minä, aina korkeita paikkoja pelännyt, omista voimistaan epävarma balettityttö haluan yhtäkkiä kiivetä puuhun lukemaan historian kokeeseen? Lukitsin ajatuksen kesällä koittavan 18-vuotissyntymäpäiväni lykkäämisestä, kun havahduin junan puhelinkopista kiipeilemästä eri tavoilla sinne asennetun pienen pöydän päälle. Pöytä irtosi seinästä ja minä liukenin paikalta. Vessaan jonottanut mummo katsoi pakoani äkäisesti.

 

Syytän tätä proggista kiipeilyinnostani. Mutta kiitän siitä, ettei Ainolan telineillä kiipeilyä katsota äkäisesti. Ellei sitten jotenkin onnistu hajottamaan systeemiä. Viime jouluna ajattelin aloittaa aikuistumisen. Nyt ajattelin siirtää sen ensi syksyyn.

Teksti: Ida Martikainen

Kuva: Aapo Kahilainen

Puvustaja herää kesään

Alkutalven olen vielä horteessa, treenejä on harvakseltaan ja koska taiteellinen työryhmä on jakautunut useampaan kaupunkiin, yhteinen suunnitteluaika on kortilla. Sitten tulee toukokuu, ja treenejä alkaa olla melkeinpä päivittäin. Siinä vaiheessa puvustajakin havahtuu: kuukausi aikaa ja 40 ihmistä, joille pitäisi olla jotain päällepantavaa. Osalle vielä paria erilaista mallia. Ensin pitäisi olla paljon ideoita ja sitten ommella hullun lailla.

Mistä siis aloittaa? Valitettavasti tällaisissa harrastajateatteri hommissa työryhmä on monesti enskarin jälkeen niin puhki, että loppusiivous jää tekemättä. Tämä tarkoittaa sitä, että kun puvustaja saapuu puvustoon aloittaakseen hommat, ensimmäiset kerrat menevät puhtaasti siivouksen parissa. Vastaan vyöryy vuorellinen vaatteita, jotka olisi saatava omiin laatikoihinsa, ensin on kuitenkin laitettava laatikot hyllyssä omille paikoilleen. Tavaran määrä pienissä tiloissa lisääntyy jokaisen esityksen myötä, joten jossain vaiheessa on ruvettava karsimaan. Kuinka monta laatikollista naisten korkokenkiä yksi teatteri tarvitsee? Laitan laatikollisen poistoon -tervetuloa tekemään löytöjä Ainolan kirpparille 9.6. klo 12-16.

Pitkin kevättä olen haalinut vaatteita ja materiaalia lähinnä kierrätyskeskukselta. Varsinkin ensimmäisillä kerroilla ostoskärry tuli tupaten täyteen, ja myyjillä riitti ihmettelemistä. Vai mitä itse ajattelisitte ihmisestä, joka saapuu kassalle mukanaan seitsemät mustat housut, kymmenen valkoista paitaa, kahdeksan punaista kauluspaitaa, 15 paria pikkulasten sukkia, noin 12:ta aavistuksen eriparista bikinyhdistelmää, seitsemän keskenään samanlaista kravattia, kokoilma vöitä ja huiveja, sekä pussillinen nappeja ja henkselin päätyjä? Rehellisyyden nimissä en ollut silloin itsekkään vielä aivan varma mihin ne kaikki päätyisivät. 

Tänä aamuna olen vetreyttänyt aivojani miettimällä miten frakkiliiviin lisätään rinta- ja vyötärömuotolaskos. Eli kuinka tuosta perinteisesti melko kaksiulotteisesta vaatekappaleesta saadaan muodikas 3D- versio kurvikkaampaa sukupuolta varten. Kopioi kaava, leikkaa paloiksi, ja koita liimata uudelleen yhteen niin, että oikeisiin kohtiin tulee lisää tilaa mutta vaatteen ääriviivat pysyvät entiselläään. Hetkisen siinä harmaat aivosolut hakivat tukea toisistaan, ennenkö paperille ilmaantui jonkinlainen muodostelma. Sitten vaan ompelemaan protokappaletta ja sovittamaan sitä esiintyjälle illalla treeneissä. 

Teksti: Raisa Pylkkö
Kuvat: Raisa Pylkkö & Aapo Kahilainen

Hit and miss se on?

Kävin joitakin päiviä sitten läpi näytelmän laulut ja laulumelodiat. Totesin, että kaikki A-, B- ja C-osat, sillat ja välikkeet sekä dialogien yksittäiset teemat yhteenlaskettuna eri melodioita on pitkälti toista sataa. Kahden tunnin läpisävellettyyn musikaaliin mahtuu tavaraa!

Osa teemoista muistuttaa toisiaan, ovat tavallaan serkuksia. Jossain määrin tämä johtuu siitä että minulla kuten muillakin säveltäjillä on tiettyjä leimallisia piirteitä, mutta ennen kaikkea siitä että musikaalit siinä missä sinfoniat ja oopperatkin ovat kokonaisuuksia. Tietty yhteneväisyys on välttämätöntä, jotta tarina tuntuu pysyvän samassa maailmassa.

Joka tapauksessa selkeä suunnitelmani oli käyttää toisessa näytöksessä paljon samoja melodioita uudestaan. Eri tavoin, eri yhteyksissä, takavasemmalta yllättäen, mutta kuitenkin suurta kuvaa täydentäen. Luonnollisesti myös täysin uusia teemoja ja lauluja esitellään, mutta selvästi ensimmäistä näytöstä vähemmän.

Olen ajoittain aprikoinut, mikä mahtaa olla katsojan (no, kuulijan) reaktio jos hän tunnistaa melodian kuullessaan sen toistamiseen.

Harvan ihmisen muisti tosin palvelee häntä ihan niin hyvin. 

Jos kiinnostaa antautua pieneen testiin, katsokaa ilman 

ennakkoajatuksia oheinen ote Milos Formanin mainiosta 

elokuvasta Amadeus:

Pysäyttäkää video kohdassa 5:02 ja miettikää.

Laajemman kokonaisuuden toistumisen havaitsee jo varsin moni, varsinkin jos laulun esittää sama henkilö tai jos sanat ja tausta ovat samankaltaisia.

Samankaltaisuuden on tarkoitus sitoa maailmaa yhteen lähinnä alitajuisesti. Sinällään kuulijan ei siis ole mitään syytä pystyä tietoisesti tunnistamaan jo kuultuja teemoja. Mutta mikä mahtaa olla reaktio silloin kun näin sattuu käymään?

Voiko se ilahduttaa jotenkin erityisesti: "Haa, tämä melodia oli aiemmin siinä kohtauksessa, onpa mukavan ironista/kaunista/ valaisevaa!"

Tai voiko se tuntua jopa tylsältä tai ärsyttävältä: "Miksi he laulavat samaa juttua uudestaan? Eihän mikään bändikään soita keikalla samoja biisejä useampaan kertaan!"

Eihän musikaalissakaan tavata laulaa täsmälleen samaa laulua uudestaan — vähintäänkin sanat ovat yleensä toiset. Mutta on kai tuollainen reaktio mahdollinen, varsinkin jos kyseinen laulu ei satu olemaan mieleen.

Itse en yleensä tunnista melodiaa kolmannellakaan kuulemalla, joten katsoessani musikaalia tai oopperaa ensimmäistä kertaa monet tuollaiset jutut menevät minulta täysin ohi. Mutta minusta onkin äärimmäisen kiehtovaa kuunnella musikaaleja useita kertoja putkeen ja jäljittää tekijän tai tekijöiden ajatuksenjuoksua.

On musikaaleja, joissa useimmat melodiat käytetään kahteen kertaan. Taidonnäyte parhaasta päästä on Andrew Lloyd Webberin ja Tim Ricen Jesus Christ Superstar, jonka muuten voi bongata loppukesästä Lahdessa. Lisähauskuutena mainittakoon, että Lahden Sinfoniaorkesterin toteuttamassa teatterillisessa konsertissa on mukana kolme Romeossa ja Juliassa lavalla nähtävää esiintyjää!

On myös musikaaleja, joissa samoja melodioita ei juuri uudelleen kuulla, lukuun ottamatta koko näytelmän sitovaa teemaa joka sitten soikin lukuisia kertoja näytelmän kuluessa. Tästä hyvinä esimerkkeinä käyvät Webberin ja Ricen Cats sekä Stein, Bock & Harnickin Viulunsoittaja katolla, jota muuten pääsee kuulemaan tänä kesänä Jyväskylän Kulissi-teatterissa, vain kilometrin päässä meidän esityspaikastamme.

Musiikillisesti kaikkein hienoimpia ratkaisuja ovat mielestäni sellaiset yllättäen esiin nousevat teematoistot, jollaisia löytyy todella paljon Ulvaeus & Anderssonin ja Tim Ricen tekemästä Chess-musikaalista. Chess onkin suuri suosikkini, tästä nimenomaisesta syystä. Tuhannenkin kuuntelukerran jälkeen saatan hoksata jotain aiemmin sivuuttamaani.

Odotan innolla, miten Romeo ja Julia otetaan vastaan. Työryhmän keskuudessa tuntuu olevan suunnaton luottamus niin musiikkiin kuin koko esitykselliseen kokonaisuuteenkin. Moni laulu on esiintyjien mukaan jäänyt päähän kertakuulemalla. Eikös... Eikös sitä sellaista biisiä sanota hitiksi?

Teksti: Antti Viitamäki

Kuvat: Aapo Kahilainen

Täysin hurmoksessa!

Ah mitä ihanaa unelmaa elänkään!! Vihdoin yksi suurista unelmistani on toteutunut ja olen päässyt osalliseksi tanssimusikaalia! Siinä yhdistyvät kaikki mitä rakastan: tanssi ja laulu. Kevään myötä on opittu paljon uutta materiaalia. Itse olen oppinut kaikenlaista uutta, erityisesti laulutekniikasta ja kuorolaulusta. Kuorolaulu: siinä vasta haasteellinen homma, mutta miten hienolta lopputulos kuulostaakaan. Erityiskiitos Ringalle, joka on niin pienillä ja yksinkertaisilla ohjeistuksilla saanut paljon aikaan minun laulutekniikassani. :) Valtavia ahaa-elämyksiä on tullut koettua. Tämän jälkeen haluaa oppia aina vaan lisää ja lisää ja lisää ja lisää…

Tulevasta musikaalista saatiin esimakua Yläkaupungin yössä, jossa kävimme heittämässä muutaman promo-keikan. Sen jälkeen tajusi, että kyllä tämä on totta. Meille on syntymässä mahtava musikaali, täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, täynnä tunnetta. Pitkän esiintymistauon jälkeen pääsin taas kokemaan mikä mahtava fiilis tanssimisesta tulikaan. Tätä lisää! Pikku hiljaa kokonaisuus alkaa hahmottua opittujen tanssien ja laulujen myötä. Jo pelkät melodiat ja yksittäiset liikkeet saavat ihon kananlihalle, niin miltä koko kokonaisuus tuleekaan näyttämään ja tuntumaan, kun kuoron laulut saadaan yhdistettyä tanssikoreografiaan. En jaksa odottaa!  Iso Kiitos Antille, Lauralle ja koko kore-tiimille upeista visioista. :)

Kanssa ihmisten tuen ja kannustuksen avulla olen voittanut pieniä pelkoja ja epävarmuuksia. Enpä olisi ikinä uskonut tekeväni sellaisia temppuja niin korkealta. Pieni askel ihmiskunnalle, valtavan suuri minulle. Minkä valtavan hyvän olon tunteen siitä saakaan. Kiitos ja iso hali koko R&J tiimille, tästä tulee mieleenpainuva kesä! :) 

Teksti: Pilvi Ruotsalainen

Kuvat: Aapo Kahilainen

"Varmaan pylly pyyhkimättä, talkkaamatta"

Kuukausi ensi-iltaan. Upea juhannuskokko on jo kasaantunut Ainolanrantaan kramppilaisten reippailun tuloksena. Kesäteatterin näyttämöllä inspiroivat lavastetelineet on jo kasattu ja kohtauksia alettu asettaa näyttämölle. Yläkaupungin Yö sai maistiaisia Romeosta ja Juliasta, markkinointi pyörii ja liput ovat jo myynnissä. Täysi pöhinä on siis käynnissä.

Täydestä pöhinästä kertoo myös se, etten enää yhteenkään aamuun saa herätä ilman, että joku Romeoon ja Juliaan sävelletyistä kappaleista rullaa jatkuvalla syötöllä mielessä. Kuka muistaa Ally McBealin ja päivän teemabiisit? R&J:n kappaleet toimivat oman toukokuuni teemabiiseinä. Viime perjantai oli... sanotaanko haastava. Sen teemabiisi kuului näin: "Raskaat jalat, raskas pää, ilma liian raskasta on hengittää". Lauantaina jankutin: "Tyttö vielä naama puuteritta, tukka kiharatta, mekko valkkaamatta..." - ja olin kaikkialta myöhässä. Sunnuntaina olin käymässä Käpylän kyläjuhlissa. Nautin aurinkoisesta kelistä  ja mielessäni hyräilin: "Luulin kaiken kauneudesta sanoneeni. Nyt huomaan, etten mitään tiennytkään." Tänään maanantaina kokkailin tofu-wokkia ja tyytyväisenä myhäilin: "Mielissään ui kalat, kanat, siat, naudat liemissään. Ei toista moista kattausta lie missään!" Tämän teoksen laulut ovat melkoisen tarttuvia ja kertovat ilmeisesti myös minun elämästäni tai ainakin tunkeutuvat tehokkaasti arkeeni - vaikka ensi-iltaan on vielä kokonainen kuukausi aikaa! 

Nyt, kuukausi ennen lapsosemme "laskettua aikaa" on saatu aikaan siis kokko, saunakemut, lavasteet, musaa, koreagrafiaa useimpiin kohtauksiin, neljä tikkiä koreografin sääreen sekä pahimman laatuinen korvamato jollottamaan yllätyskappaletta joka aamu. Mitä kuitenkin on vielä tekemättä on...loppu. Koko spektaakkelin loppukohtaus on vielä kaikille hyvin harmaata aluetta. Jotain päräyttävää ja traagista sen täytyy olla. Vaikken sitä aktiivisesti ajattelisikaan, aika ajoin mieleen nousee kysymys: kuinka niiden sitten lopulta käy? Ehdotuksia otetaan vastaan ;) 

Tänään teille avautui
Laura "leppoisa" Lehtinen


Kuvat: Aapo Kahilainen

Some hot stuff baby!

On hikoiluttava, sadetta enteilevän nihkeä ilma ja edessä lepää valtava pressulla peitetty epämääräinen kasa, joka kätkee sisälleen vanhojen lavasteiden rippeitä, lahonneita lautoja, styroksilevyjä, homeisia kankaita ja kaikenlaista sälää, mitä ei ennalta osaisi aavistaakaan. Tämä kasa pitäisi purkaa ja sen jälkeen vielä tuo, tuo ja tuo kasa. Keittiö, puvustamo ja tanssilava täytyy myös siivota. Aikaa yksi päivä.

Siivouspäivämme Ainolassa oli kuin koko projekti pienoiskoossa: edessämme oli mahdottomalta tuntuva tehtävä, jota kukaan ei olisi pystynyt suorittamaan yksin. Jokainen antoi silti sinnikkäästi oman panoksensa, ja yhdessä taakka olikin kevyt kantaa. Päivän päätteeksi Ainolanrannassa koreili valtava kokko, joka juhannuksena syttyy niin hurjaan roihuun, että jokaisen katsojan sielu ja sydän varmasti lämpenee sitä katsellessa. Vaikka kaikki kohtaukset ovat vielä levällään ja tekemistä riittää joka suunnassa, alan olla koko ajan varmempi siitä, että spektaakkelimme tulee olemaan vähintään yhtä suuri roihu!

Kuten treenaamiseen, myös siivoamiseen saimme voimia mahtavasta musiikista, joka innosti jamittelemaan raskasta työtä raataessa. Ain laulain (ja tanssien) työtäs tee! Kun taustalla soi Circle of life ja raahasimme yhdessä mäkeä ylös roskaa täynnä olevaa satojen kilojen painoista pressua,  koin luovuusvalaistuksen ja päätin kirjoittaa meille tunnuslaulun. Se tsempatkoon meitä kohti ensi-iltaa sateisinakin päivinä.

Tie Ainolaan

Circle of life -sävelellä, san. Hanna Haapanen (Anneli Saariston Elämän tie -sanoja mukaillen)

Saavut tanssija kun tähän Ainolaan

ja sateinen sää ahdistaa

On siivottavaa, paljon treenattavaa

Aika tää siihen ei riitäkään

Mutta toinen toiseltaan

enemmän aina voimia saa

Antti kumppaneineen meitä johdattaa

Vie mukanaan kohti ensi-iltaa

Se on tie Ainolaan

ja käyt tanssimaan

läpimeno onnistuu

ja toivon saat

paikan jokainen lavalta jo löytää

aina uudelleen

käy tie Ainolaan

Se on tie Ainolaan

kohti ensi-iltaa

läpimeno onnistuu

ja toivon saat

paikan jokainen lavalta jo löytää

aina uudelleen

käy tie Ainolaan

Teksti: Hanna Haapanen

Kuvat: Aapo Kahilainen

Saavuttamaton haavepilvi tulevaisuudessa

Kuten Simppa äskeisessä blogitekstissään mainitsikin, on tämän viikon ohjelmassa mm. Ainolan siivoustalkoot. Jotenkin kummallisesti olen aina onnistunut sluibailemaan kaikesta tämän tyyppisestä oheistoiminnasta, ja joka kerta minulla on siihen vielä hyvä syy (niin varmaan). Kummallisinta tässä on se, että tällä kertaa olisin oikeasti halunnut olla mukana. Siis ihan totta, mukana SIIVOAMASSA! Ehkä olen pimahtanut, Kramppikuume alkaa nousta aika huolella...

Tosiaan viime viikot ovat olleet superhektisiä. Olen seilannut ympäri Etelä-Suomea, ja yrittänyt samalla suorittaa viimeisiä koulutenttejä. Lähden aamuisin kotoa yleensä viimeistään yhdeksän aikaan, ja tulen illalla takaisin kun kellon viisarit ovat suurinpiirtein samoilla paikkeilla. Toisin sanoen voisin ihan hyvin asua vaikka autossa, kun kotona kerkeää oikeastaan vain nukkumaan. Romeo ja Julia on siis viime aikoina ollut lähinnä saavuttamaton haavepilvi tulevaisuudessa, mutta tämän viikon lopulla se asia onneksi korjataan, kun pääsen mukaan remmiin viimeistään sunnuntaina.

Parasta tässä kaikessa on, että vaikka en oikeastaan ole kotona ikinä, sama juttu jatkuu tulevaisuudessakin. Jyväskylässä lyömätön tiimimme ”PikkuLahti” = minä, Pyry ja Sami (kiitti Aapo tästä hienosta nimestä) pääsemme muuttamaan asuntoomme vasta toukokuun lopulla, eli Kramppilaiset saavat etuoikeuden tutustua meihin treenien ulkopuolellakin; aiomme siis lojua muiden nurkissa seuraavat pari viikkoa. Kaiken lisäksi tulen kaikesta huolimatta maksamaan kesällä vuokraa sekä Jyväskylään, että Lahteen. Voisinko joskus hoitaa asiani hieman fiksummin?:D

Onneksi kohta on kesä, ja saamme treenata ulkona! Aikamoista luksusta viime viikkojen tunkkaisen tunnelin sisällä sijaistevassa voimisteluhallilla viettämäni ajan jälkeen.

Ps. Simpalla ja Aapolla on oikeasti timanttinen musamaku, ja Simpan alkulämpät on PARHAUTTA!

Pps. Jos Michael Jackson paljastuisi vamppyyriksi, koko Jacksonin tuotanto saisi aika ironisen sävyn (sanoi hän kuunnellessaan Earth Songia).

Teksti: Ringa Aflatuni

Kuvat: Aapo Kahilainen

15.5 / Ulos / Alkulämmittelyt

Jou jou mikkitsekki yy kaa koo.

Päivittelen blogia niinkin eeppisestä mestasta ku Turkkusen eli Turun Kuuvuorelta jossa oli muuten aikasta mahtava auringonlasku just äskön. Huomenna tiikeriäkin tiukemman tanssiopetuspäivän jälkeen matka jatkuu Jyväskylään jossa kokkaillaan taas Romeota ja Juulijata koko loppuviikko. On myöskin Soul Valpion levyjulkkarikeikkaa Lutakossa perjantaina ja Yläkaupungin Yö lauantaina... Jälkimmäisessä voi muuten pienten lintujen ja koirien kertoman mukaan näkyä maistiaisia kesän spektaakkelipommiräjähdyksestä! Että silmät, korvat ja tutka-aistit auki kun liikutte lauantaina. Yliopistokampuksella. C-rakennuksen edessä. Ehkä. Täytyy vielä varmistaa.

Torstaina tosiaan mennään WIIIHDOIN koko työryhmän voimin Ainolaan ja alotetaan ihan nöyräästi siivoustalkoilla. Viimeks kun käytiin ainolassa miljöö oli aika postapokalyptinen joten oon tyytyväinen että meillä on iso poppoo. Ain laulain työtäs tee dibadibbadibba duu. Luvassa olisi myös tekstin läpilukua ja muuta yleistä hassuttelua... Onhan tää nyt sentäs hieno hetki kun ollaan jo ihan riittämiin homehduttu tuolla sisätiloissa näitä juttuja tehden. Tärkeetä duunia ja ihanaa ja hienoa että meillä on ollut Tanssiopiston luksustilat käytössä... MUTTA mahtia myös päästä sinne itse rikospaikalle. Tää on nyt kummiskin se paikka että jos tää meiän proggis ois merirosvoaarrekartta niin Ainolassa ois se X. Niin! Hiiohoi ja rommia pullo! Aika monta kertaa tuntuu et nyt etenkin viimesimmis treeneis on joutunu sanoo et "Tehään nyt varovasti kun tässä on tää katto" tai "Oikeastihhan tässä on sitten puu" tai "Koulutetut haukathan me saadaan tähän kohtaukseen sit vasta Ainolassa mukaan" ... Mut enää ei tarvii venaa!

Asiasta kolmanteen meikä tykkää pitää alkulämmittelyjä. Mut vielä enemmän mä tykkään jos ei tarvii ite liikkua siinä vaan voi vaan toimia alkulämmittelyjen tiskijukkana ja joku muu hoitaa sen fyysisen puolen. Koska mulla on ihan timanttinen musamaku. Ja niin on muuten myös Aapolla joka kirjotti edellisen blogitekstin. Tässä pari biisiä kevääseen ja alkulämmittelyihin:

Vitsi muuteskin kesähän tässä tulee ihan rymisten! Fiilis on aika katossa ja kevättä on rinnassa sekä hengityselimissä kans ihan haitaks asti. Ensi-iltaan reilu kuukausi. Morjens.

Huhhuh

Asiaan liittyviä linkkejä:
PERJANTAI: http://www.facebook.com/events/381258275257592/
AAPON DEEJII BÄNDI: http://www.facebook.com/GimmeTheDance?ref=ts

P. S . Jos Michael Jackson paljastuiskin nyt vamppyyriksi, eikö "Man in the mirror" sais aika ironisen sävyn?

Simppa

Kaukana ja kotona

En ennen tätä produktiota ollut koskaan laulanut julkisesti, en edes karaokebaarissa, enkä ollut koskaan opetellut minulle hyvin vierasta liikekieltä käyttävää koreografiaa. Lapsena saatoin joskus kiivetä puuhun, mutta parkour on lähinnä tuonut mieleen parkumisen tai kuolemanpelon. Ajoittain tunnen olevani todella kaukana osaamisalueeltani ja minut valtaa epätoivo: "Tuo nuotti on  minulle aivan liian korkea", "Ei tästä koreografiasta nyt tule yhtään mitään", "Ai tuonne muka pitäisi hypätä?".  

Vaikka useimmat tähän produktioon liittyvät asiat ovat vieraita ja vaikeita, samaa ei voi sanoa mukana olevista ihmisistä. Suurinta osaa en ollut tavannut ennen koe-esiintymisiä, mutta nyt minusta tuntuu kuin olisin tuntenut heidät jo vuosia. Heidän kanssaan olen kuin kotonani, ja silloin kun asiat harjoituksissa tuntuvat vaikeilta, etsin jonkun kasvoilta hymyn, kerron tyhmän puujalkavitsin, yritän uudestaan ja toivottavasti onnistun. Jos en, niin yritän vielä uudestaan. 

Tässä produktiossa tarvitaan uskomattoman laaja-alaista osaamista enkä usko, että meistä kukaan hallitsisi kaikki tarvittavat osa-alueet täydellisesti. Onneksi näin suuresta porukasta kuitenkin löytyy lahjakkuuksia kaikilta osa-alueilta ja autamme toisiamme parhaamme mukaan. Kaikki harjoittelevat kaikkea ja ylittävät jatkuvasti omia rajojaan, sillä uuden asian oppiminen ja onnistuminen aikaisemmin pelottavassa tai muuten täysin vieraassa asiassa on aivan uskomattoman koukuttavaa ja voimauttavaa. Siksi hyppy vieraaseen ja pelottavaan tyhjyyteen voi lopulta auttaa laajentamaan kotiaan.

Teksti: Aapo Kahilainen

Kuvat: Aapo Kahilainen & Jiri Halttunen

Rävellys ja sanoitus

Melodia on jännä otus.

Kun kirjoitan laululyriikkaa, osaan useimmiten sanoa milloin olen saanut kiinni oikeasta ajatuksesta. Kaikki asettuu kohdalleen: mitä sanoa, miten sanoa.

Mutta kun alan miettiä mahdollisia melodioita, olen äärimmäisen harvoin varma siitä että olen löytänyt juuri sen oikean. Miksei sävel voisi tässä kohtaa hypätä tuonne tai luikerrella tästä? Tämä korostaisi tuota, tuo tätä. Tämä kuulostaisi mukavammalta kuin tuo, mutta tuntuu painottavan väärää asiaa.

Varmastikaan kaikilla lauluntekijöillä ei ole näin. On paljon artisteja, jotka kertovat tekevänsä toisinaan musiikin ensin — ja miettivänsä vasta myöhemmin, mistä biisi kertoo. Tällaista metodia ovat eri tavoin varioiden käsittääkseni käyttäneet esimerkiksi Hector, Miljoonasade, Genesis ja Metallica. Toisaalta on niitä jotka kamppailevat kuukausia saadakseen aikaan mieleisiään tekstejä, mutta jotka laulelevat niitä sitten vaikka improvisoidulla sävelellä.

Reino Helismaa oli jossain haastattelussa sanonut hyvin suoraan, että teksti tulee aina ensin. Hieman kateellisena ajattelen vain, että hyvähän hänen oli puhua kun laulun sanat valmistuivat usein lyhyemmässä ajassa kuin mitä laulu lopulta kesti. Juicella tai Junnu Vainiolla ei myöskään tavannut kynä kauan rapista.

Hyvin usein teksti ja musiikki etenevät minulla käsi kädessä, toinen toistaan ruokkien. Tämä on mahdollista varsinkin silloin, kun kappaleella ei ole vielä liikaa vaatimuksia. Jos ei ole vielä välttämätöntä tietää aihetta tai teemaa, tyyliä tai edes esittäjää, sanojen ja sävelten rinnakkaiselo voi olla hyvinkin hedelmällistä.

Musikaalia tehdessä silmukka kuitenkin kiristyy lopun lähestyessä — yhtä vääjäämättömästi kuin loppu lähestyy silmukan kiristyessä. Viimeisten puuttuvien kohtausten tekstit antavat usein odottaa viikkotolkulla, melodioista sitten puhumattakaan. Tähänkö nyt pitäisi kaikki kiteyttää? Olenko nyt sanonut kaiken? Ja onko tämä tosiaan se sävelkulku joka päättää tarinan musiikillisen matkan? 

Ehkä en ole oikea säveltäjä. Ehkä oikeat säveltäjät ovat aina varmoja totuuden löytäessään. Juuri nämä soinnut, juuri tämä melodia. Tietenkin. Mikä muu? Muuta yksi nuotti, ja kokonaisuus heikkenee — vaihda yksi fraasi, ja rakenne romahtaa.

Tai sitten musiikki vain on luonteeltaan toisenlaista taidetta. Puhuttu kieli on täsmällisen kommunikoinnin ja analyysin työkalu. On ehkä helpompaa nähdä, milloin asia on sanoin ilmaistu niin hyvin kuin sen kokee voivansa ilmaista.

Ja melodia? Tänään päädyn tähän — huomenna saattaisin päätyä ihan muuhun.

Toivottavasti kuitenkin päädyin johonkin tarttuvaan.

Teksti: Antti Viitamäki

Kuvat: Jiri Halttunen

Ringan ajatuksia 21.-22.4. harjoituksista.

Kello lyö 15.00, kun laulutunti Lahdessa loppuu, ja ajatukset siirtyvät viikonlopun Romeo ja Julia -treeneihin. Jyväskylässä pitäisi olla klo:18.00 Antin luona, jonne keräännymme keskustelemaan rooleista ja heidän välisistä suhteistaan. Minulla on kokonaiset kolme tuntia aikaa, ja riemukseni voin todeta, että olen hoitanut kaiken valmiiksi pakkaamista myöten jo edellisenä iltana. Hienoa, kerrankin olen ajoissa!

Puhelin soi, äiti soittaa. Hän kyselee, koska olen jälleen menossa käymään Rovaniemellä. Ajatukseni harhautuvat viime reissuun, jolloin onnistuin saamaan vuorokauden sisällä ensimmäisen ylinopeussakkoni, itse asiassa kahdet ylinopeussakot vuorokauden sisällä. OHO! En tosiaan ole muistanut mennä ilmottautumaan poliisiasemalle, jonne minulle tuli kutsu jonkin aikaa sitten. Minunhan olisi pitänyt käydä siellä jo! Tajuan olevani etsintäkuulutettu, huomaan akkuni puhelimesta olevan lopussa, ja muistan myös, että eihän minulla ole navigaattoriakaan. Taitaa olla, että myöhästyn roolikeskustelusta; se siitä ajoissa olemisesta.

Vihdoin pääsen Antin luo, jonne muutama tyyppi on jo saapunut. Illan edetessä porukkaa valuu sisään, ja keskustelut etenevät jouhevasti roolista toiseen, ja välillä ihan muihinkin aiheisiin. Eksymme muun muassa juttelemaan romanttisesta rakkaudesta ja sen synnystä. Asiasta esitetään teorioita ja mielipiteitä monelta kantilta, mutta ilmapiiri pysyy rauhallisena, vaikkakin innostuneena. Raukea ilon tunne valtaa mieleni, kun huomaan, että nämä muutama kuukausi sitten toisilleen tuntemattomat ihmiset ovat muodostuneet rakkautta ja luottamusta huokuvaksi ryhmäksi. Tuntuu kuin olisin sukeltanut satumaailmaan, jossa kaikki ovat kuin yhtä perhettä. Ihmiset puhuvat toisilleen kunnioittavasti, auttavat toisiaan ja ovat kiinnostuneita henkisistä asioista. Kuinka etuoikeutettu olenkaan, kun saan viettää näiden ihmisten kanssa koko kesän!

Lauantain treenit sujuvat jo melko rutiinilla. Päivä alkaa parkour-sessiolla, jonne on saapunut kivasti porukkaa. Ryhmähenki on käsin kosketeltava, vaikkakin jokainen kamppailee henkilökohtaisten rajojensa kanssa. Hatun johdolla yksi jos toinenkin onnistuu ylittämään itsensä niin psyykkisesti kuin fyysisestikin, ja kaikki tuntuvat löytävän itsestään uusia puolia -tai ainakin lihaksia. Iltapäivällä porukka jakautuu tanssi ja laulutreeneihin. Vilja pitää kuoroharjoitukset, jonne Antti on tuonut uusia kuoropätkiä vanhojen tuotosten lisäksi. Minusta tuntuu, että tuhannet pienet muurahaiset kutkuttelevat pääni sisällä ja haluavat kaivautua ulos kehoni jokaisesta solusta. Löydän itseni pyörimästä lattialta, ja totean olevani hieman levoton. Treenit loppuvat kahdeksan aikaan, jonka jälkeen menemme vielä viettämään iltaa Aapon luo, josta jatkamme edelleen Jyväskylän yöhön.

Sunnuntaina ihmiset ovat skarppina treeneissä heti aamusta, ja minäkin olen saanut itseni kerettyä yhdeksi kappaleeksi eilisen levottomuuden jäljiltä. Kertailemme kevään aikana opeteltuja koreografioita ja minä pidän vielä muutaman yksityislaulutunnin rooleissa esiintyville pojille. On mahtavaa huomata, kuinka taitavan porukan keskelle olen itseni onnistunut ujuttamaan. Inspiroidun ihmisten ajatuksista, liikkeestä ja äänistä. Mistä tätä porukkaa oikein tulee? Olipa kyseessä sitten produktiomme kuherruskuukausi tai pysyvä tila, toivon, että saamme tämän fiiliksen välittymään kesällä Ainolan lavalla yleisöön asti. Illalla hyppään auton kyytiin väsyneenä, mutta onnellisena. Riemukseni kaverini suostuu ajamaan takaisin Lahteen -eipähän tarvi minun huolehtia ylinopeussakoista. Viikon lopun Romeo ja Julia treenien jälkeen totean mielessäni: Onneksi loistavasta meiningistä ei voi sakottaa.

Teksti: Ringa Aflatuni

Kuvat: Aapo Kahilainen

Jafar Jafar hyvä meininki hei!

Romeon ja Julian taiteellinen tiimi on lähtenyt ratkomaan esitystä useista eri suunnista. Teemasta, musiikista, liikekielestä, lavastuksesta, puvustuksesta, tilasta, rooleista, väliajan tarjoiluista, ajoituksista, tyylittelystä, treenaamisesta, työryhmästä ja monesta muusta asiasta on käyty lukuisat palaverit milloin vakavaan, milloin kuolemanvakavaan sävyyn. Kun kokonaisuudesta on saatu jonkinlainen vainu, on yksittäisiä kohtauksia alettu tehdä kaikista näistä näkökulmista käsin.

Ensinnäkin vastuuta täytyy toki jakaa pienempiin yksiköihin: Laura L ja Katja hoitavat kohtauksen A, Laura S ja Heta kohtaukset B ja C samalla kun Samuli ja Elisa tuottavat materiaalia kohtauksiin X, V ja π Jukan ja Simpan miettiessä mitä tänään syötäisiin.

Välillä materiaalia lähdetään tuottamaan valmiiseen biisiin jossa on Antin sävelet, sanat ja tahtimäärät. Joku varmaan joskus myös miettii mitä ovat kohtauksen suunta, hahmojen päämäärät, tunnelma jne. Itse mietin mitä irtovitsejä ja viittauksia lapsuuteni piirrettyihin sinne saisi ängettyä.

Joidenkin kohtauksien kanssa meillä ei vielä ole musiikkia ja saatamme lähteä liikkeelle liikemateriaalista tai yksittäisestä liikkeellisestä ideasta. Pitempi yksittäinen sarjanpätkä laitetaan tehosekoittimeen, rikotaan palasiksi, kasataan ja suunnataan uudelleen, tehdään eri tyyleillä ja kylvetään tilallisesti ympäri maita ja mantuja. Yksittäistä liikkeellistä ideaa voidaan paisuttaa, siihen voidaan sulauttaa uusia ideoita ja materiaalia, sillä voidaan lähteä liikkumaan...

Usein koreografin ei tarvitse miettiä kuin ketä esiintyjiä tässä kohdassa on milläkin puolella lavaa ja mitäköhän he suurinpiirtein voisivat tehdä; sen jälkeen hän voi anglismia käyttääkseni nojata taaksepäin, rentoutua ja katsoa kun maanmainio esiintyjäkaarti ratkoo ongelmat hänen puolestaan. Monet ideat saavat alkunsa myös puvustuksen, lavastuksen tai muun ympäristön tarjoaman virikkeen johdosta... Itseasiassa juuri eilen tanssisalissa katon läpi rysähti valkoinen kyyhky joka kiersi kolme kierrosta ympäri salin, laskeutui olkapäälleni ja ehdotti... eikun hetkinen. EI SPOILEREITA!

Itse tykkään virikemateriaalista. Miksi keksiä pyörää uudestaan kun kumminkin jossain vaiheessa kesää unohtaa lukita sen kunnolla ja se varastetaan? Kuuntelen tunnelmaa luovaa musiikkia, katselen videoita ja kuvia... Plagioin, lainaan, baittaan ja varastan... Johdatan keskustelun siihen Muumien jaksoon jota kukaan ei muista mutta joka olisi ehkä voinut etäisesti muistuttaa kohtauksessa D tapahtuvaa asiaa.


Tällä hetkellä työn alla on RJ:n MYLLYT elikkäs taistelut, tappelut, kahakat, nujakat ja nahistelut! Täällon monta äijää tappelemasa. Ja monta ämmää myös. Tulee rujoa, rumaa, brutaalia, likaista, groteskia ja isoa. Tulee myös kaunista, puhdaslinjaista, pyöreää ja pientä. Mielenkiintoista on. Kesällä sitten tulette katsomaan että menikö ihan metsään. Tai Jyväsjärveen. Lopuksi esimerkki virikemateriaalista jonka kaikuja saatatte Romeosta ja Juliasta löytää...


...jos katsotte ja kuuntelette todella tarkasti.

- Simeoni

Ihan pihalla

Olen viettänyt paljon aikaa kaupungilla iPadini kanssa. Teksti tulee joskus helpommin, kun kaikki ympärillä muuttuu koko ajan. Aina kun katsahdan ylös tekstistä, maailma on erilainen, ja näin ajatus lopulta keskittyy paremmin tekstiin. Kotona katson pölykerrosta hyllynreunalla, kasvavaa lautasvuorta tiskipöydällä, maksamattomia laskuja ja samoja samoja samoja huonekaluja ja esineitä. Ulkona samanlaisuus ei vaivaa. Teksti-ideoita syntyy vaivattomasti.

Toki lyriikat täytyy jossain vaiheessa työstää loppuun. Silloin on usein pakko pysytellä sisällä, poissa kaikesta hälystä, ja yrittää sulkea silmistä myös muuttumaton huone. 

Läpisävelletty, läpilaulettu musikaali — mitä minä oikein ajattelin, miksi minä tällaista lupasin tehdä? Nyt kaikki, mitä roolihahmot sanovat, pitää laulaa. Ja kun minä teen jotain mitä pitää laulaa, siinä pitää olla sointua. Alkusointua tai loppusointua, riimejä tai kaksoismerkityksiä. Kielen iloa ja syvyyttä. Ei se muuten ole lyriikkaa. Minulle. Minun mielestäni.

Tällä hetkellä koko maailma on minulle näyttämö — mikä tietysti sopii muutenkin loistavasti, kun kerran Shakespearen tarinaa tehdään. Mikä tahansa satunnainen lehtiuutinen tuntuu jollain lailla kertovan Romeon ja Julian tarinaa: intohimo, tunteiden valta, suvaitsemattomuus, rakkaudenkaipuu, yksinäisyys. Kun olen kaupungilla, loputtomassa ihmisvirrassa, tunnen voivani laittaa repliikkejä tuntemattomien ihmisten suuhun. Kyllä, hänkin saattaisi sanoa juuri näin.

Ehkä hän ei kuitenkaan riimittelisi sanomisiaan.

- Antti Viitamäki

Eilen en huijannut

Olin suunnitellut mielestäni ihan uskottavan aprillipilan esiintyjäporukalle: "Onhan kaikki saaneet viime viikolla lähettämäni pääsiäisen treeniaikataulun? No nyt näyttää siltä, että meidän pitää vähän venyttää noita treenipäiviä, eli perjantaista maanantaihin treenit olisivat 9.00-22.00. Eihän kellään tule mitään ongelmaa tämän aikataulun kanssa?" Jotenkin siinä kävi niin, että unohdin aprillin kokonaan ja kysyinkin sen sijaan: "Pitäisikö meidän pitää pääsiäisenä kekkerit?"

Olemme siis tulleet harjoittelemisessa siihen kohtaan, että kohtauksia harjoitellaan pienemmissä porukoissa, toisten päivät ovat pidempiä kuin toisten eivätkä ihmiset siis näe toisiaan kovin paljon. On aika palata koko jengillä yhteen treenisalin ulkopuolella ja pitää välikaronkka! Viime perjantaina saimme jo esimakua tästä, kun valtasimme karaokebaari Annelin. Illan karaokeisäntä ja -emäntä ihmettelivät, mistä jengistä riittää niin mahtavaa meininkiä ja upeita laulajia koko illaksi. Vastaukseksi he saivat säkeet: "Olin poika nimeltä Päivi enkä tiennyt, oonko Romeo vai Julia..."

Karaoken lisäksi mahtavaa meininkiä on ollut tarjolla myös treeneissä. On hienoa kuulla esiintyjäporukasta sellaisia kommentteja, että "tästähän tuli valmista" tai "huhhuh, onpa hieno kohtaus". Tosiaan, tunnelma on ainakin toistaiseksi pysynyt hurjan positiivisena - ja valmista tulee!

-Laura Lehtinen 

Tämä ei ole tankotanssia!

Hanna Haapanen kirjoitti suomen kielen opiskelijoiden ainejärjestön InSane-lehteen treeniviikonlopusta 18.–19.2.

18.2.2012

Simppa vetää alkulämmittelyn, ja riemastun jälleen kerran Simpan krebaamaan yllyttävistä musiikkivalinnoista. Lankutusta, punnerruksia, kaikkien kehon osien pyörittelyä. Pian tunnelma vaihtuu täysin ja tehtävänä on olla ameeba, joka imeytyy lattiaan ja liikkuu sitä pitkin salin päästä toiseen. Minun ameebani ajautuu vähän väliä hakoteille, eli törmäilen seinään.

Kokeilemme koko porukalla liikelaatuja, joita olin harjoittelemassa viimeksi pienemmällä porukalla. Jotain on ehkä hautunut jossakin, mutta edelleen tuntuu vaikealta löytää oikea tapa liikkua. Se on ihmisen keho, ei tanssijan keho. Kun nojaat, niin nojaa. Tämä ei ole tankotanssia. Harjoittelu tuntuu sujuvan parhaiten silloin, kun ei mieti, miltä liikkeen pitäisi näyttää. Heti kun teemme pienissä ryhmissä ja muut katsovat, alan miettiä liikaa ja menetän täysin tuntuman siihen, miltä liike äsken tuntui.

Kuorolaiset pääsevät loppuajaksi Ringan erityisopetukseen. Juoksemme kädet ylhäällä ja mölisemme kaikki vokaalit läpi, yksi hengitys per vokaali. Sitten heitämme palloa (tai siis epäonnista mandariinia) ja huudamme, minkä jälkeen painimme kaverin kanssa ja huudamme. Tarkoituksena on löytää luonnollinen, kropasta tuleva ääni. Primitiivinen olo tuntuu ainakin löytyvän.

19.2.2012

Lämmittelyssä ameebani vierii tänään ohjaajien syliin. Pääsemme kehittymään jo eläimiksikin: Tunne leijonan olemus vartalossasi. Kirahvin. Apinan. Koalan. Strutsin. Käärmeen. Keksi oma eläin. Kaikki suhtautuvat tehtävään asiaankuuluvalla vakavuudella, ja yksi poika on aivan hiestä märkä heti alkulämpän jälkeen.

Kuorolaiset jatkavat Ringan ohjauksessa. Tällä kertaa vokaalit pitää mölistä kolme kertaa putkeen, edelleenkin kädet ylhäällä ja juosten. Hymy alkaa hyytyä. Niin mikäs tässä oli se pointti? Sattuu! Päivän lempiharjoituksiani ovat samurai-taisteluhuudot, pulukurlaukset ja rytmi-impro. 

Kuoroharjoitusten päätteeksi katsomme, mitä tanssijat ovat saaneet aikaan. Suvut ovat jakautuneet riitelemään ja vihaa kihistellään oikein kunnolla. Vihanpito kuitenkin lopetetaan pian halailuun ja kaverin hellimiseen, eli jokainen saa kokovartalohieronnan pitkän viikonlopun päätteeksi. Pieni vinkki Montagueille ja Capuleteille: make massage, not war! 

Kuvat: Jiri Halttunen

Teksti: Hanna Haapanen

Kuumetta

Romeo ja Julia on kuumeisessa vaiheessa. Kun esiintyjät on valittu ja roolit viimeinkin jaettu, kukin työryhmän jäsen voi ruveta keskittymään omaan tehtäväänsä. Harjoitukset käynnistyvät, ryhmän voima ja luonne alkavat pikkuhiljaa näkyä.

On lähes maagista katsottavaa, miten hajanaiset elementit — musiikki, koreografiset ideat ja esiintyjien oma mielikuvitus — törmäävät harjoitussalin lattialla. Mikä energia näissä nuorissa vaaniikaan. Se välkähtelee heidän silmissään, saa ponnistukseen jännittyneet lihakset värisemään. Sen tuntee yhtä lailla räjähtävissä liikkeissä kuin liikelakeja uhmaavissa stilleissä. Sen kuulee heidän naurussaan ja hengästyneissä kuiskauksissaan.

Miten usein sitä toivoisi että koko tämän prosessin, tämän matkan tyhjästä paperista ja hiljaisuudesta kaikkien hikipisaroiden, intohimoisten keskustelujen, ryhmässä koetun ilon sekä unettomien öiden halki valmiiseen esitykseen, saisi yleisön nähtäväksi ja kuultavaksi. Katsojat näkevät vain lopputuloksen, tarinan kahden veronalaisen nuoren rakkaudesta vihan ruostuttaman sotatantereen keskellä. Mitä muita tarinoita meillä olisikin kerrottavaksi, ne jäävät aistittavaksi korkeintaan syvänä pohjaäänenä, kun esitys elää yleisön edessä.

Ehkä ne tosiaan kuitenkin voisivat olla kaikkien koettavissa? Siinäpä päämäärä. Nyt takaisin musiikin kimppuun. Tästä kuullaan vielä!

- Antti Viitamäki

Mikä loisto tuolla ikkunassa?

Tervetuloa seuraamaan Krampin kesämusikaalin Romeo ja Julia tuotantoblogia. Musikaali toteutetaan yhteistyössä Jyväskylän Työväenteatterin kanssa ja se esitetään Ainolassa. Blogissa pääset seuraamaan teoksen valmistumista, lukemaan ohjaajan, koreografien, esiintyjien ja tuotannollisen ryhmän aivoituksia ja kurkistamaan lavasteiden taakse - kunhan ne valmistuvat. Blogia päivitetään ainakin kerran viikossa työryhmän toimesta. Alla esitellyiden lisäksi välillä päästetään ääneen ajankohtainen vieraileva kirjoittaja.

 Blogin vakituiset kirjoittajat

Antti Viitamäki:  Leikin tämän musikaalin kirjoittaja-säveltäjä-ohjaajaa. Takanani on parikymmenvuotinen teatteriura, jonka varrella olen tutkinut useimpia genrejä ja tyylilajeja. 30 ohjauksen joukkoon mahtuu entuudestaan kaksi musikaalia: JYT:n ja Yliopiston Sinfoniaorkesterin toteuttama Ruusun varjo (2006) sekä Krampin Dracula (2010).





 Laura Lehtinen: Työskentelen liikkeen parissa. Nautiskelen lavalla (jos sinne joskus ehdin).

Haltioidun kielestä, pelistä, asioiden välisistä suhteista.
Luen. Ehdin. Puhun. Kirjoitan.
Opetan. Opin.

Olen pääkoreografi. Huh.

Onneksi minulla on taitava ja innostunut koreografinen tiimi ympärilläni, sillä en pystyisi siihen yksin, enkä haluaisikaan pystyä. Olen ryhmätyöntekijä. Työryhmäni varmasti rakastaa mottoani, joka on: "Miten moni asia jäisikään tekemättä, ellei viime tippaa olisi!"

Simeoni Juoperi:
Terppa!
Olen Simeoni, Romeossa ja Juliassa pukin pikku koreografia-apulainen ja esiintyjä. Siviilissä ihminen, ystävä, facebook-profiili, lapsi, kansalainen, break-tanssija, opiskelija, tuomittu sotarikollinen, veronmaksaja, internet-aktivisti ja räp-artisti. Ja häpeilemätön itsensä promoaja http://www.youtube.com/watch?v=XGTEkOyrGFE Hauska tutustua ja mukavaa olla täällä! Kiitos ja palataan asiaan! "