tiistai 3. huhtikuuta 2012

Ihan pihalla

Olen viettänyt paljon aikaa kaupungilla iPadini kanssa. Teksti tulee joskus helpommin, kun kaikki ympärillä muuttuu koko ajan. Aina kun katsahdan ylös tekstistä, maailma on erilainen, ja näin ajatus lopulta keskittyy paremmin tekstiin. Kotona katson pölykerrosta hyllynreunalla, kasvavaa lautasvuorta tiskipöydällä, maksamattomia laskuja ja samoja samoja samoja huonekaluja ja esineitä. Ulkona samanlaisuus ei vaivaa. Teksti-ideoita syntyy vaivattomasti.
Toki lyriikat täytyy jossain vaiheessa työstää loppuun. Silloin on usein pakko pysytellä sisällä, poissa kaikesta hälystä, ja yrittää sulkea silmistä myös muuttumaton huone. 
Läpisävelletty, läpilaulettu musikaali — mitä minä oikein ajattelin, miksi minä tällaista lupasin tehdä? Nyt kaikki, mitä roolihahmot sanovat, pitää laulaa. Ja kun minä teen jotain mitä pitää laulaa, siinä pitää olla sointua. Alkusointua tai loppusointua, riimejä tai kaksoismerkityksiä. Kielen iloa ja syvyyttä. Ei se muuten ole lyriikkaa. Minulle. Minun mielestäni.
Tällä hetkellä koko maailma on minulle näyttämö — mikä tietysti sopii muutenkin loistavasti, kun kerran Shakespearen tarinaa tehdään. Mikä tahansa satunnainen lehtiuutinen tuntuu jollain lailla kertovan Romeon ja Julian tarinaa: intohimo, tunteiden valta, suvaitsemattomuus, rakkaudenkaipuu, yksinäisyys. Kun olen kaupungilla, loputtomassa ihmisvirrassa, tunnen voivani laittaa repliikkejä tuntemattomien ihmisten suuhun. Kyllä, hänkin saattaisi sanoa juuri näin.
Ehkä hän ei kuitenkaan riimittelisi sanomisiaan.

- Antti Viitamäki

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti