Puvustaja herää kesään

Alkutalven olen vielä horteessa, treenejä on harvakseltaan ja koska taiteellinen työryhmä on jakautunut useampaan kaupunkiin, yhteinen suunnitteluaika on kortilla. Sitten tulee toukokuu, ja treenejä alkaa olla melkeinpä päivittäin. Siinä vaiheessa puvustajakin havahtuu: kuukausi aikaa ja 40 ihmistä, joille pitäisi olla jotain päällepantavaa. Osalle vielä paria erilaista mallia. Ensin pitäisi olla paljon ideoita ja sitten ommella hullun lailla.

Mistä siis aloittaa? Valitettavasti tällaisissa harrastajateatteri hommissa työryhmä on monesti enskarin jälkeen niin puhki, että loppusiivous jää tekemättä. Tämä tarkoittaa sitä, että kun puvustaja saapuu puvustoon aloittaakseen hommat, ensimmäiset kerrat menevät puhtaasti siivouksen parissa. Vastaan vyöryy vuorellinen vaatteita, jotka olisi saatava omiin laatikoihinsa, ensin on kuitenkin laitettava laatikot hyllyssä omille paikoilleen. Tavaran määrä pienissä tiloissa lisääntyy jokaisen esityksen myötä, joten jossain vaiheessa on ruvettava karsimaan. Kuinka monta laatikollista naisten korkokenkiä yksi teatteri tarvitsee? Laitan laatikollisen poistoon -tervetuloa tekemään löytöjä Ainolan kirpparille 9.6. klo 12-16.

Pitkin kevättä olen haalinut vaatteita ja materiaalia lähinnä kierrätyskeskukselta. Varsinkin ensimmäisillä kerroilla ostoskärry tuli tupaten täyteen, ja myyjillä riitti ihmettelemistä. Vai mitä itse ajattelisitte ihmisestä, joka saapuu kassalle mukanaan seitsemät mustat housut, kymmenen valkoista paitaa, kahdeksan punaista kauluspaitaa, 15 paria pikkulasten sukkia, noin 12:ta aavistuksen eriparista bikinyhdistelmää, seitsemän keskenään samanlaista kravattia, kokoilma vöitä ja huiveja, sekä pussillinen nappeja ja henkselin päätyjä? Rehellisyyden nimissä en ollut silloin itsekkään vielä aivan varma mihin ne kaikki päätyisivät. 

Tänä aamuna olen vetreyttänyt aivojani miettimällä miten frakkiliiviin lisätään rinta- ja vyötärömuotolaskos. Eli kuinka tuosta perinteisesti melko kaksiulotteisesta vaatekappaleesta saadaan muodikas 3D- versio kurvikkaampaa sukupuolta varten. Kopioi kaava, leikkaa paloiksi, ja koita liimata uudelleen yhteen niin, että oikeisiin kohtiin tulee lisää tilaa mutta vaatteen ääriviivat pysyvät entiselläään. Hetkisen siinä harmaat aivosolut hakivat tukea toisistaan, ennenkö paperille ilmaantui jonkinlainen muodostelma. Sitten vaan ompelemaan protokappaletta ja sovittamaan sitä esiintyjälle illalla treeneissä. 

Teksti: Raisa Pylkkö
Kuvat: Raisa Pylkkö & Aapo Kahilainen

Hit and miss se on?

Kävin joitakin päiviä sitten läpi näytelmän laulut ja laulumelodiat. Totesin, että kaikki A-, B- ja C-osat, sillat ja välikkeet sekä dialogien yksittäiset teemat yhteenlaskettuna eri melodioita on pitkälti toista sataa. Kahden tunnin läpisävellettyyn musikaaliin mahtuu tavaraa!

Osa teemoista muistuttaa toisiaan, ovat tavallaan serkuksia. Jossain määrin tämä johtuu siitä että minulla kuten muillakin säveltäjillä on tiettyjä leimallisia piirteitä, mutta ennen kaikkea siitä että musikaalit siinä missä sinfoniat ja oopperatkin ovat kokonaisuuksia. Tietty yhteneväisyys on välttämätöntä, jotta tarina tuntuu pysyvän samassa maailmassa.

Joka tapauksessa selkeä suunnitelmani oli käyttää toisessa näytöksessä paljon samoja melodioita uudestaan. Eri tavoin, eri yhteyksissä, takavasemmalta yllättäen, mutta kuitenkin suurta kuvaa täydentäen. Luonnollisesti myös täysin uusia teemoja ja lauluja esitellään, mutta selvästi ensimmäistä näytöstä vähemmän.

Olen ajoittain aprikoinut, mikä mahtaa olla katsojan (no, kuulijan) reaktio jos hän tunnistaa melodian kuullessaan sen toistamiseen.

Harvan ihmisen muisti tosin palvelee häntä ihan niin hyvin. 

Jos kiinnostaa antautua pieneen testiin, katsokaa ilman 

ennakkoajatuksia oheinen ote Milos Formanin mainiosta 

elokuvasta Amadeus:

Pysäyttäkää video kohdassa 5:02 ja miettikää.

Laajemman kokonaisuuden toistumisen havaitsee jo varsin moni, varsinkin jos laulun esittää sama henkilö tai jos sanat ja tausta ovat samankaltaisia.

Samankaltaisuuden on tarkoitus sitoa maailmaa yhteen lähinnä alitajuisesti. Sinällään kuulijan ei siis ole mitään syytä pystyä tietoisesti tunnistamaan jo kuultuja teemoja. Mutta mikä mahtaa olla reaktio silloin kun näin sattuu käymään?

Voiko se ilahduttaa jotenkin erityisesti: "Haa, tämä melodia oli aiemmin siinä kohtauksessa, onpa mukavan ironista/kaunista/ valaisevaa!"

Tai voiko se tuntua jopa tylsältä tai ärsyttävältä: "Miksi he laulavat samaa juttua uudestaan? Eihän mikään bändikään soita keikalla samoja biisejä useampaan kertaan!"

Eihän musikaalissakaan tavata laulaa täsmälleen samaa laulua uudestaan — vähintäänkin sanat ovat yleensä toiset. Mutta on kai tuollainen reaktio mahdollinen, varsinkin jos kyseinen laulu ei satu olemaan mieleen.

Itse en yleensä tunnista melodiaa kolmannellakaan kuulemalla, joten katsoessani musikaalia tai oopperaa ensimmäistä kertaa monet tuollaiset jutut menevät minulta täysin ohi. Mutta minusta onkin äärimmäisen kiehtovaa kuunnella musikaaleja useita kertoja putkeen ja jäljittää tekijän tai tekijöiden ajatuksenjuoksua.

On musikaaleja, joissa useimmat melodiat käytetään kahteen kertaan. Taidonnäyte parhaasta päästä on Andrew Lloyd Webberin ja Tim Ricen Jesus Christ Superstar, jonka muuten voi bongata loppukesästä Lahdessa. Lisähauskuutena mainittakoon, että Lahden Sinfoniaorkesterin toteuttamassa teatterillisessa konsertissa on mukana kolme Romeossa ja Juliassa lavalla nähtävää esiintyjää!

On myös musikaaleja, joissa samoja melodioita ei juuri uudelleen kuulla, lukuun ottamatta koko näytelmän sitovaa teemaa joka sitten soikin lukuisia kertoja näytelmän kuluessa. Tästä hyvinä esimerkkeinä käyvät Webberin ja Ricen Cats sekä Stein, Bock & Harnickin Viulunsoittaja katolla, jota muuten pääsee kuulemaan tänä kesänä Jyväskylän Kulissi-teatterissa, vain kilometrin päässä meidän esityspaikastamme.

Musiikillisesti kaikkein hienoimpia ratkaisuja ovat mielestäni sellaiset yllättäen esiin nousevat teematoistot, jollaisia löytyy todella paljon Ulvaeus & Anderssonin ja Tim Ricen tekemästä Chess-musikaalista. Chess onkin suuri suosikkini, tästä nimenomaisesta syystä. Tuhannenkin kuuntelukerran jälkeen saatan hoksata jotain aiemmin sivuuttamaani.

Odotan innolla, miten Romeo ja Julia otetaan vastaan. Työryhmän keskuudessa tuntuu olevan suunnaton luottamus niin musiikkiin kuin koko esitykselliseen kokonaisuuteenkin. Moni laulu on esiintyjien mukaan jäänyt päähän kertakuulemalla. Eikös... Eikös sitä sellaista biisiä sanota hitiksi?

Teksti: Antti Viitamäki

Kuvat: Aapo Kahilainen

Saavuttamaton haavepilvi tulevaisuudessa

Kuten Simppa äskeisessä blogitekstissään mainitsikin, on tämän viikon ohjelmassa mm. Ainolan siivoustalkoot. Jotenkin kummallisesti olen aina onnistunut sluibailemaan kaikesta tämän tyyppisestä oheistoiminnasta, ja joka kerta minulla on siihen vielä hyvä syy (niin varmaan). Kummallisinta tässä on se, että tällä kertaa olisin oikeasti halunnut olla mukana. Siis ihan totta, mukana SIIVOAMASSA! Ehkä olen pimahtanut, Kramppikuume alkaa nousta aika huolella...

Tosiaan viime viikot ovat olleet superhektisiä. Olen seilannut ympäri Etelä-Suomea, ja yrittänyt samalla suorittaa viimeisiä koulutenttejä. Lähden aamuisin kotoa yleensä viimeistään yhdeksän aikaan, ja tulen illalla takaisin kun kellon viisarit ovat suurinpiirtein samoilla paikkeilla. Toisin sanoen voisin ihan hyvin asua vaikka autossa, kun kotona kerkeää oikeastaan vain nukkumaan. Romeo ja Julia on siis viime aikoina ollut lähinnä saavuttamaton haavepilvi tulevaisuudessa, mutta tämän viikon lopulla se asia onneksi korjataan, kun pääsen mukaan remmiin viimeistään sunnuntaina.

Parasta tässä kaikessa on, että vaikka en oikeastaan ole kotona ikinä, sama juttu jatkuu tulevaisuudessakin. Jyväskylässä lyömätön tiimimme ”PikkuLahti” = minä, Pyry ja Sami (kiitti Aapo tästä hienosta nimestä) pääsemme muuttamaan asuntoomme vasta toukokuun lopulla, eli Kramppilaiset saavat etuoikeuden tutustua meihin treenien ulkopuolellakin; aiomme siis lojua muiden nurkissa seuraavat pari viikkoa. Kaiken lisäksi tulen kaikesta huolimatta maksamaan kesällä vuokraa sekä Jyväskylään, että Lahteen. Voisinko joskus hoitaa asiani hieman fiksummin?:D

Onneksi kohta on kesä, ja saamme treenata ulkona! Aikamoista luksusta viime viikkojen tunkkaisen tunnelin sisällä sijaistevassa voimisteluhallilla viettämäni ajan jälkeen.

Ps. Simpalla ja Aapolla on oikeasti timanttinen musamaku, ja Simpan alkulämpät on PARHAUTTA!

Pps. Jos Michael Jackson paljastuisi vamppyyriksi, koko Jacksonin tuotanto saisi aika ironisen sävyn (sanoi hän kuunnellessaan Earth Songia).

Teksti: Ringa Aflatuni

Kuvat: Aapo Kahilainen

Ringan ajatuksia 21.-22.4. harjoituksista.

Kello lyö 15.00, kun laulutunti Lahdessa loppuu, ja ajatukset siirtyvät viikonlopun Romeo ja Julia -treeneihin. Jyväskylässä pitäisi olla klo:18.00 Antin luona, jonne keräännymme keskustelemaan rooleista ja heidän välisistä suhteistaan. Minulla on kokonaiset kolme tuntia aikaa, ja riemukseni voin todeta, että olen hoitanut kaiken valmiiksi pakkaamista myöten jo edellisenä iltana. Hienoa, kerrankin olen ajoissa!

Puhelin soi, äiti soittaa. Hän kyselee, koska olen jälleen menossa käymään Rovaniemellä. Ajatukseni harhautuvat viime reissuun, jolloin onnistuin saamaan vuorokauden sisällä ensimmäisen ylinopeussakkoni, itse asiassa kahdet ylinopeussakot vuorokauden sisällä. OHO! En tosiaan ole muistanut mennä ilmottautumaan poliisiasemalle, jonne minulle tuli kutsu jonkin aikaa sitten. Minunhan olisi pitänyt käydä siellä jo! Tajuan olevani etsintäkuulutettu, huomaan akkuni puhelimesta olevan lopussa, ja muistan myös, että eihän minulla ole navigaattoriakaan. Taitaa olla, että myöhästyn roolikeskustelusta; se siitä ajoissa olemisesta.

Vihdoin pääsen Antin luo, jonne muutama tyyppi on jo saapunut. Illan edetessä porukkaa valuu sisään, ja keskustelut etenevät jouhevasti roolista toiseen, ja välillä ihan muihinkin aiheisiin. Eksymme muun muassa juttelemaan romanttisesta rakkaudesta ja sen synnystä. Asiasta esitetään teorioita ja mielipiteitä monelta kantilta, mutta ilmapiiri pysyy rauhallisena, vaikkakin innostuneena. Raukea ilon tunne valtaa mieleni, kun huomaan, että nämä muutama kuukausi sitten toisilleen tuntemattomat ihmiset ovat muodostuneet rakkautta ja luottamusta huokuvaksi ryhmäksi. Tuntuu kuin olisin sukeltanut satumaailmaan, jossa kaikki ovat kuin yhtä perhettä. Ihmiset puhuvat toisilleen kunnioittavasti, auttavat toisiaan ja ovat kiinnostuneita henkisistä asioista. Kuinka etuoikeutettu olenkaan, kun saan viettää näiden ihmisten kanssa koko kesän!

Lauantain treenit sujuvat jo melko rutiinilla. Päivä alkaa parkour-sessiolla, jonne on saapunut kivasti porukkaa. Ryhmähenki on käsin kosketeltava, vaikkakin jokainen kamppailee henkilökohtaisten rajojensa kanssa. Hatun johdolla yksi jos toinenkin onnistuu ylittämään itsensä niin psyykkisesti kuin fyysisestikin, ja kaikki tuntuvat löytävän itsestään uusia puolia -tai ainakin lihaksia. Iltapäivällä porukka jakautuu tanssi ja laulutreeneihin. Vilja pitää kuoroharjoitukset, jonne Antti on tuonut uusia kuoropätkiä vanhojen tuotosten lisäksi. Minusta tuntuu, että tuhannet pienet muurahaiset kutkuttelevat pääni sisällä ja haluavat kaivautua ulos kehoni jokaisesta solusta. Löydän itseni pyörimästä lattialta, ja totean olevani hieman levoton. Treenit loppuvat kahdeksan aikaan, jonka jälkeen menemme vielä viettämään iltaa Aapon luo, josta jatkamme edelleen Jyväskylän yöhön.

Sunnuntaina ihmiset ovat skarppina treeneissä heti aamusta, ja minäkin olen saanut itseni kerettyä yhdeksi kappaleeksi eilisen levottomuuden jäljiltä. Kertailemme kevään aikana opeteltuja koreografioita ja minä pidän vielä muutaman yksityislaulutunnin rooleissa esiintyville pojille. On mahtavaa huomata, kuinka taitavan porukan keskelle olen itseni onnistunut ujuttamaan. Inspiroidun ihmisten ajatuksista, liikkeestä ja äänistä. Mistä tätä porukkaa oikein tulee? Olipa kyseessä sitten produktiomme kuherruskuukausi tai pysyvä tila, toivon, että saamme tämän fiiliksen välittymään kesällä Ainolan lavalla yleisöön asti. Illalla hyppään auton kyytiin väsyneenä, mutta onnellisena. Riemukseni kaverini suostuu ajamaan takaisin Lahteen -eipähän tarvi minun huolehtia ylinopeussakoista. Viikon lopun Romeo ja Julia treenien jälkeen totean mielessäni: Onneksi loistavasta meiningistä ei voi sakottaa.

Teksti: Ringa Aflatuni

Kuvat: Aapo Kahilainen

Jafar Jafar hyvä meininki hei!

Romeon ja Julian taiteellinen tiimi on lähtenyt ratkomaan esitystä useista eri suunnista. Teemasta, musiikista, liikekielestä, lavastuksesta, puvustuksesta, tilasta, rooleista, väliajan tarjoiluista, ajoituksista, tyylittelystä, treenaamisesta, työryhmästä ja monesta muusta asiasta on käyty lukuisat palaverit milloin vakavaan, milloin kuolemanvakavaan sävyyn. Kun kokonaisuudesta on saatu jonkinlainen vainu, on yksittäisiä kohtauksia alettu tehdä kaikista näistä näkökulmista käsin.

Ensinnäkin vastuuta täytyy toki jakaa pienempiin yksiköihin: Laura L ja Katja hoitavat kohtauksen A, Laura S ja Heta kohtaukset B ja C samalla kun Samuli ja Elisa tuottavat materiaalia kohtauksiin X, V ja π Jukan ja Simpan miettiessä mitä tänään syötäisiin.

Välillä materiaalia lähdetään tuottamaan valmiiseen biisiin jossa on Antin sävelet, sanat ja tahtimäärät. Joku varmaan joskus myös miettii mitä ovat kohtauksen suunta, hahmojen päämäärät, tunnelma jne. Itse mietin mitä irtovitsejä ja viittauksia lapsuuteni piirrettyihin sinne saisi ängettyä.

Joidenkin kohtauksien kanssa meillä ei vielä ole musiikkia ja saatamme lähteä liikkeelle liikemateriaalista tai yksittäisestä liikkeellisestä ideasta. Pitempi yksittäinen sarjanpätkä laitetaan tehosekoittimeen, rikotaan palasiksi, kasataan ja suunnataan uudelleen, tehdään eri tyyleillä ja kylvetään tilallisesti ympäri maita ja mantuja. Yksittäistä liikkeellistä ideaa voidaan paisuttaa, siihen voidaan sulauttaa uusia ideoita ja materiaalia, sillä voidaan lähteä liikkumaan...

Usein koreografin ei tarvitse miettiä kuin ketä esiintyjiä tässä kohdassa on milläkin puolella lavaa ja mitäköhän he suurinpiirtein voisivat tehdä; sen jälkeen hän voi anglismia käyttääkseni nojata taaksepäin, rentoutua ja katsoa kun maanmainio esiintyjäkaarti ratkoo ongelmat hänen puolestaan. Monet ideat saavat alkunsa myös puvustuksen, lavastuksen tai muun ympäristön tarjoaman virikkeen johdosta... Itseasiassa juuri eilen tanssisalissa katon läpi rysähti valkoinen kyyhky joka kiersi kolme kierrosta ympäri salin, laskeutui olkapäälleni ja ehdotti... eikun hetkinen. EI SPOILEREITA!

Itse tykkään virikemateriaalista. Miksi keksiä pyörää uudestaan kun kumminkin jossain vaiheessa kesää unohtaa lukita sen kunnolla ja se varastetaan? Kuuntelen tunnelmaa luovaa musiikkia, katselen videoita ja kuvia... Plagioin, lainaan, baittaan ja varastan... Johdatan keskustelun siihen Muumien jaksoon jota kukaan ei muista mutta joka olisi ehkä voinut etäisesti muistuttaa kohtauksessa D tapahtuvaa asiaa.


Tällä hetkellä työn alla on RJ:n MYLLYT elikkäs taistelut, tappelut, kahakat, nujakat ja nahistelut! Täällon monta äijää tappelemasa. Ja monta ämmää myös. Tulee rujoa, rumaa, brutaalia, likaista, groteskia ja isoa. Tulee myös kaunista, puhdaslinjaista, pyöreää ja pientä. Mielenkiintoista on. Kesällä sitten tulette katsomaan että menikö ihan metsään. Tai Jyväsjärveen. Lopuksi esimerkki virikemateriaalista jonka kaikuja saatatte Romeosta ja Juliasta löytää...


...jos katsotte ja kuuntelette todella tarkasti.

- Simeoni

Tämä ei ole tankotanssia!

Hanna Haapanen kirjoitti suomen kielen opiskelijoiden ainejärjestön InSane-lehteen treeniviikonlopusta 18.–19.2.

18.2.2012

Simppa vetää alkulämmittelyn, ja riemastun jälleen kerran Simpan krebaamaan yllyttävistä musiikkivalinnoista. Lankutusta, punnerruksia, kaikkien kehon osien pyörittelyä. Pian tunnelma vaihtuu täysin ja tehtävänä on olla ameeba, joka imeytyy lattiaan ja liikkuu sitä pitkin salin päästä toiseen. Minun ameebani ajautuu vähän väliä hakoteille, eli törmäilen seinään.

Kokeilemme koko porukalla liikelaatuja, joita olin harjoittelemassa viimeksi pienemmällä porukalla. Jotain on ehkä hautunut jossakin, mutta edelleen tuntuu vaikealta löytää oikea tapa liikkua. Se on ihmisen keho, ei tanssijan keho. Kun nojaat, niin nojaa. Tämä ei ole tankotanssia. Harjoittelu tuntuu sujuvan parhaiten silloin, kun ei mieti, miltä liikkeen pitäisi näyttää. Heti kun teemme pienissä ryhmissä ja muut katsovat, alan miettiä liikaa ja menetän täysin tuntuman siihen, miltä liike äsken tuntui.

Kuorolaiset pääsevät loppuajaksi Ringan erityisopetukseen. Juoksemme kädet ylhäällä ja mölisemme kaikki vokaalit läpi, yksi hengitys per vokaali. Sitten heitämme palloa (tai siis epäonnista mandariinia) ja huudamme, minkä jälkeen painimme kaverin kanssa ja huudamme. Tarkoituksena on löytää luonnollinen, kropasta tuleva ääni. Primitiivinen olo tuntuu ainakin löytyvän.

19.2.2012

Lämmittelyssä ameebani vierii tänään ohjaajien syliin. Pääsemme kehittymään jo eläimiksikin: Tunne leijonan olemus vartalossasi. Kirahvin. Apinan. Koalan. Strutsin. Käärmeen. Keksi oma eläin. Kaikki suhtautuvat tehtävään asiaankuuluvalla vakavuudella, ja yksi poika on aivan hiestä märkä heti alkulämpän jälkeen.

Kuorolaiset jatkavat Ringan ohjauksessa. Tällä kertaa vokaalit pitää mölistä kolme kertaa putkeen, edelleenkin kädet ylhäällä ja juosten. Hymy alkaa hyytyä. Niin mikäs tässä oli se pointti? Sattuu! Päivän lempiharjoituksiani ovat samurai-taisteluhuudot, pulukurlaukset ja rytmi-impro. 

Kuoroharjoitusten päätteeksi katsomme, mitä tanssijat ovat saaneet aikaan. Suvut ovat jakautuneet riitelemään ja vihaa kihistellään oikein kunnolla. Vihanpito kuitenkin lopetetaan pian halailuun ja kaverin hellimiseen, eli jokainen saa kokovartalohieronnan pitkän viikonlopun päätteeksi. Pieni vinkki Montagueille ja Capuleteille: make massage, not war! 

Kuvat: Jiri Halttunen

Teksti: Hanna Haapanen