Akrobatiastako arkea?

Istun luokassa ja katson filosofian kokeen kysymyksiä. Kaksi pitäisi valita, enkä osaa vastata yhteenkään kunnolla. Venytän käsiäni taaksepäin, haukottelen ja katson kattoon. Pystyisiköhän lampussa roikkumaan? Miltähän näyttäisi, jos kiipeisin istumaan videotykkitelineen päälle? Sieltä voisin ojennella jalkoja ja käsiä. Entä jos tekisin pöydistä jonon, juoksisin sitä pitkin ja lopulta hyppäisin kaapin päälle? Siellä mahtuisin tekemään kuperkeikan. Palaan takaisin filosofiaan ja piirrän marginaalit konseptin reunoille. Kumarrun nostamaan pudonnutta pyyhekumiani. Voisinkohan kiemurrella tämän tuolin ympärillä koskematta maahan? 

Kävelen bussipysäkiltä kotiin ja väistelen sateen jälkeen jalkakäytävälle nousseita matoja ja kotiloita. En halua astua yhdenkään niistä päälle, joten kiipeän kaiteelle ja tasapainoilen sitä pitkin loppumatkan. 

Seison leikkipuistossa hiekkalaatikon reunalla ja kehun hoitolapseni tekemiä hiekkakakkuja. Kaksi lasta istuu keinulaudalla yrittäen saada sen tasapainoon. Mitä jos yllättäisin nyt kaikki ja hyppäisin keinulaudan kautta tuon sadekatoksen päälle ja sieltä edelleen tuolle isolle kivelle ja sieltä hyppäisin ja takertuisin tuohon toteemipaaluun? Entä jos kiipeäisin toteemipaalun huipulle? Jos olisin kiinalainen voimistelija, voisin tehdä siellä jalannostosarjan ja pari piruettia. 

Jos Pilvi on hurmoksessa, niin minä olen vähintäänkin hämmentynyt. Mistä tuli tämä äkillinen tarve kiipeillä kaikkialla? Miksi minä, aina korkeita paikkoja pelännyt, omista voimistaan epävarma balettityttö haluan yhtäkkiä kiivetä puuhun lukemaan historian kokeeseen? Lukitsin ajatuksen kesällä koittavan 18-vuotissyntymäpäiväni lykkäämisestä, kun havahduin junan puhelinkopista kiipeilemästä eri tavoilla sinne asennetun pienen pöydän päälle. Pöytä irtosi seinästä ja minä liukenin paikalta. Vessaan jonottanut mummo katsoi pakoani äkäisesti.

 

Syytän tätä proggista kiipeilyinnostani. Mutta kiitän siitä, ettei Ainolan telineillä kiipeilyä katsota äkäisesti. Ellei sitten jotenkin onnistu hajottamaan systeemiä. Viime jouluna ajattelin aloittaa aikuistumisen. Nyt ajattelin siirtää sen ensi syksyyn.

Teksti: Ida Martikainen

Kuva: Aapo Kahilainen

Puvustaja herää kesään

Alkutalven olen vielä horteessa, treenejä on harvakseltaan ja koska taiteellinen työryhmä on jakautunut useampaan kaupunkiin, yhteinen suunnitteluaika on kortilla. Sitten tulee toukokuu, ja treenejä alkaa olla melkeinpä päivittäin. Siinä vaiheessa puvustajakin havahtuu: kuukausi aikaa ja 40 ihmistä, joille pitäisi olla jotain päällepantavaa. Osalle vielä paria erilaista mallia. Ensin pitäisi olla paljon ideoita ja sitten ommella hullun lailla.

Mistä siis aloittaa? Valitettavasti tällaisissa harrastajateatteri hommissa työryhmä on monesti enskarin jälkeen niin puhki, että loppusiivous jää tekemättä. Tämä tarkoittaa sitä, että kun puvustaja saapuu puvustoon aloittaakseen hommat, ensimmäiset kerrat menevät puhtaasti siivouksen parissa. Vastaan vyöryy vuorellinen vaatteita, jotka olisi saatava omiin laatikoihinsa, ensin on kuitenkin laitettava laatikot hyllyssä omille paikoilleen. Tavaran määrä pienissä tiloissa lisääntyy jokaisen esityksen myötä, joten jossain vaiheessa on ruvettava karsimaan. Kuinka monta laatikollista naisten korkokenkiä yksi teatteri tarvitsee? Laitan laatikollisen poistoon -tervetuloa tekemään löytöjä Ainolan kirpparille 9.6. klo 12-16.

Pitkin kevättä olen haalinut vaatteita ja materiaalia lähinnä kierrätyskeskukselta. Varsinkin ensimmäisillä kerroilla ostoskärry tuli tupaten täyteen, ja myyjillä riitti ihmettelemistä. Vai mitä itse ajattelisitte ihmisestä, joka saapuu kassalle mukanaan seitsemät mustat housut, kymmenen valkoista paitaa, kahdeksan punaista kauluspaitaa, 15 paria pikkulasten sukkia, noin 12:ta aavistuksen eriparista bikinyhdistelmää, seitsemän keskenään samanlaista kravattia, kokoilma vöitä ja huiveja, sekä pussillinen nappeja ja henkselin päätyjä? Rehellisyyden nimissä en ollut silloin itsekkään vielä aivan varma mihin ne kaikki päätyisivät. 

Tänä aamuna olen vetreyttänyt aivojani miettimällä miten frakkiliiviin lisätään rinta- ja vyötärömuotolaskos. Eli kuinka tuosta perinteisesti melko kaksiulotteisesta vaatekappaleesta saadaan muodikas 3D- versio kurvikkaampaa sukupuolta varten. Kopioi kaava, leikkaa paloiksi, ja koita liimata uudelleen yhteen niin, että oikeisiin kohtiin tulee lisää tilaa mutta vaatteen ääriviivat pysyvät entiselläään. Hetkisen siinä harmaat aivosolut hakivat tukea toisistaan, ennenkö paperille ilmaantui jonkinlainen muodostelma. Sitten vaan ompelemaan protokappaletta ja sovittamaan sitä esiintyjälle illalla treeneissä. 

Teksti: Raisa Pylkkö
Kuvat: Raisa Pylkkö & Aapo Kahilainen

Hit and miss se on?

Kävin joitakin päiviä sitten läpi näytelmän laulut ja laulumelodiat. Totesin, että kaikki A-, B- ja C-osat, sillat ja välikkeet sekä dialogien yksittäiset teemat yhteenlaskettuna eri melodioita on pitkälti toista sataa. Kahden tunnin läpisävellettyyn musikaaliin mahtuu tavaraa!

Osa teemoista muistuttaa toisiaan, ovat tavallaan serkuksia. Jossain määrin tämä johtuu siitä että minulla kuten muillakin säveltäjillä on tiettyjä leimallisia piirteitä, mutta ennen kaikkea siitä että musikaalit siinä missä sinfoniat ja oopperatkin ovat kokonaisuuksia. Tietty yhteneväisyys on välttämätöntä, jotta tarina tuntuu pysyvän samassa maailmassa.

Joka tapauksessa selkeä suunnitelmani oli käyttää toisessa näytöksessä paljon samoja melodioita uudestaan. Eri tavoin, eri yhteyksissä, takavasemmalta yllättäen, mutta kuitenkin suurta kuvaa täydentäen. Luonnollisesti myös täysin uusia teemoja ja lauluja esitellään, mutta selvästi ensimmäistä näytöstä vähemmän.

Olen ajoittain aprikoinut, mikä mahtaa olla katsojan (no, kuulijan) reaktio jos hän tunnistaa melodian kuullessaan sen toistamiseen.

Harvan ihmisen muisti tosin palvelee häntä ihan niin hyvin. 

Jos kiinnostaa antautua pieneen testiin, katsokaa ilman 

ennakkoajatuksia oheinen ote Milos Formanin mainiosta 

elokuvasta Amadeus:

Pysäyttäkää video kohdassa 5:02 ja miettikää.

Laajemman kokonaisuuden toistumisen havaitsee jo varsin moni, varsinkin jos laulun esittää sama henkilö tai jos sanat ja tausta ovat samankaltaisia.

Samankaltaisuuden on tarkoitus sitoa maailmaa yhteen lähinnä alitajuisesti. Sinällään kuulijan ei siis ole mitään syytä pystyä tietoisesti tunnistamaan jo kuultuja teemoja. Mutta mikä mahtaa olla reaktio silloin kun näin sattuu käymään?

Voiko se ilahduttaa jotenkin erityisesti: "Haa, tämä melodia oli aiemmin siinä kohtauksessa, onpa mukavan ironista/kaunista/ valaisevaa!"

Tai voiko se tuntua jopa tylsältä tai ärsyttävältä: "Miksi he laulavat samaa juttua uudestaan? Eihän mikään bändikään soita keikalla samoja biisejä useampaan kertaan!"

Eihän musikaalissakaan tavata laulaa täsmälleen samaa laulua uudestaan — vähintäänkin sanat ovat yleensä toiset. Mutta on kai tuollainen reaktio mahdollinen, varsinkin jos kyseinen laulu ei satu olemaan mieleen.

Itse en yleensä tunnista melodiaa kolmannellakaan kuulemalla, joten katsoessani musikaalia tai oopperaa ensimmäistä kertaa monet tuollaiset jutut menevät minulta täysin ohi. Mutta minusta onkin äärimmäisen kiehtovaa kuunnella musikaaleja useita kertoja putkeen ja jäljittää tekijän tai tekijöiden ajatuksenjuoksua.

On musikaaleja, joissa useimmat melodiat käytetään kahteen kertaan. Taidonnäyte parhaasta päästä on Andrew Lloyd Webberin ja Tim Ricen Jesus Christ Superstar, jonka muuten voi bongata loppukesästä Lahdessa. Lisähauskuutena mainittakoon, että Lahden Sinfoniaorkesterin toteuttamassa teatterillisessa konsertissa on mukana kolme Romeossa ja Juliassa lavalla nähtävää esiintyjää!

On myös musikaaleja, joissa samoja melodioita ei juuri uudelleen kuulla, lukuun ottamatta koko näytelmän sitovaa teemaa joka sitten soikin lukuisia kertoja näytelmän kuluessa. Tästä hyvinä esimerkkeinä käyvät Webberin ja Ricen Cats sekä Stein, Bock & Harnickin Viulunsoittaja katolla, jota muuten pääsee kuulemaan tänä kesänä Jyväskylän Kulissi-teatterissa, vain kilometrin päässä meidän esityspaikastamme.

Musiikillisesti kaikkein hienoimpia ratkaisuja ovat mielestäni sellaiset yllättäen esiin nousevat teematoistot, jollaisia löytyy todella paljon Ulvaeus & Anderssonin ja Tim Ricen tekemästä Chess-musikaalista. Chess onkin suuri suosikkini, tästä nimenomaisesta syystä. Tuhannenkin kuuntelukerran jälkeen saatan hoksata jotain aiemmin sivuuttamaani.

Odotan innolla, miten Romeo ja Julia otetaan vastaan. Työryhmän keskuudessa tuntuu olevan suunnaton luottamus niin musiikkiin kuin koko esitykselliseen kokonaisuuteenkin. Moni laulu on esiintyjien mukaan jäänyt päähän kertakuulemalla. Eikös... Eikös sitä sellaista biisiä sanota hitiksi?

Teksti: Antti Viitamäki

Kuvat: Aapo Kahilainen

Täysin hurmoksessa!

Ah mitä ihanaa unelmaa elänkään!! Vihdoin yksi suurista unelmistani on toteutunut ja olen päässyt osalliseksi tanssimusikaalia! Siinä yhdistyvät kaikki mitä rakastan: tanssi ja laulu. Kevään myötä on opittu paljon uutta materiaalia. Itse olen oppinut kaikenlaista uutta, erityisesti laulutekniikasta ja kuorolaulusta. Kuorolaulu: siinä vasta haasteellinen homma, mutta miten hienolta lopputulos kuulostaakaan. Erityiskiitos Ringalle, joka on niin pienillä ja yksinkertaisilla ohjeistuksilla saanut paljon aikaan minun laulutekniikassani. :) Valtavia ahaa-elämyksiä on tullut koettua. Tämän jälkeen haluaa oppia aina vaan lisää ja lisää ja lisää ja lisää…

Tulevasta musikaalista saatiin esimakua Yläkaupungin yössä, jossa kävimme heittämässä muutaman promo-keikan. Sen jälkeen tajusi, että kyllä tämä on totta. Meille on syntymässä mahtava musikaali, täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, täynnä tunnetta. Pitkän esiintymistauon jälkeen pääsin taas kokemaan mikä mahtava fiilis tanssimisesta tulikaan. Tätä lisää! Pikku hiljaa kokonaisuus alkaa hahmottua opittujen tanssien ja laulujen myötä. Jo pelkät melodiat ja yksittäiset liikkeet saavat ihon kananlihalle, niin miltä koko kokonaisuus tuleekaan näyttämään ja tuntumaan, kun kuoron laulut saadaan yhdistettyä tanssikoreografiaan. En jaksa odottaa!  Iso Kiitos Antille, Lauralle ja koko kore-tiimille upeista visioista. :)

Kanssa ihmisten tuen ja kannustuksen avulla olen voittanut pieniä pelkoja ja epävarmuuksia. Enpä olisi ikinä uskonut tekeväni sellaisia temppuja niin korkealta. Pieni askel ihmiskunnalle, valtavan suuri minulle. Minkä valtavan hyvän olon tunteen siitä saakaan. Kiitos ja iso hali koko R&J tiimille, tästä tulee mieleenpainuva kesä! :) 

Teksti: Pilvi Ruotsalainen

Kuvat: Aapo Kahilainen

"Varmaan pylly pyyhkimättä, talkkaamatta"

Kuukausi ensi-iltaan. Upea juhannuskokko on jo kasaantunut Ainolanrantaan kramppilaisten reippailun tuloksena. Kesäteatterin näyttämöllä inspiroivat lavastetelineet on jo kasattu ja kohtauksia alettu asettaa näyttämölle. Yläkaupungin Yö sai maistiaisia Romeosta ja Juliasta, markkinointi pyörii ja liput ovat jo myynnissä. Täysi pöhinä on siis käynnissä.

Täydestä pöhinästä kertoo myös se, etten enää yhteenkään aamuun saa herätä ilman, että joku Romeoon ja Juliaan sävelletyistä kappaleista rullaa jatkuvalla syötöllä mielessä. Kuka muistaa Ally McBealin ja päivän teemabiisit? R&J:n kappaleet toimivat oman toukokuuni teemabiiseinä. Viime perjantai oli... sanotaanko haastava. Sen teemabiisi kuului näin: "Raskaat jalat, raskas pää, ilma liian raskasta on hengittää". Lauantaina jankutin: "Tyttö vielä naama puuteritta, tukka kiharatta, mekko valkkaamatta..." - ja olin kaikkialta myöhässä. Sunnuntaina olin käymässä Käpylän kyläjuhlissa. Nautin aurinkoisesta kelistä  ja mielessäni hyräilin: "Luulin kaiken kauneudesta sanoneeni. Nyt huomaan, etten mitään tiennytkään." Tänään maanantaina kokkailin tofu-wokkia ja tyytyväisenä myhäilin: "Mielissään ui kalat, kanat, siat, naudat liemissään. Ei toista moista kattausta lie missään!" Tämän teoksen laulut ovat melkoisen tarttuvia ja kertovat ilmeisesti myös minun elämästäni tai ainakin tunkeutuvat tehokkaasti arkeeni - vaikka ensi-iltaan on vielä kokonainen kuukausi aikaa! 

Nyt, kuukausi ennen lapsosemme "laskettua aikaa" on saatu aikaan siis kokko, saunakemut, lavasteet, musaa, koreagrafiaa useimpiin kohtauksiin, neljä tikkiä koreografin sääreen sekä pahimman laatuinen korvamato jollottamaan yllätyskappaletta joka aamu. Mitä kuitenkin on vielä tekemättä on...loppu. Koko spektaakkelin loppukohtaus on vielä kaikille hyvin harmaata aluetta. Jotain päräyttävää ja traagista sen täytyy olla. Vaikken sitä aktiivisesti ajattelisikaan, aika ajoin mieleen nousee kysymys: kuinka niiden sitten lopulta käy? Ehdotuksia otetaan vastaan ;) 

Tänään teille avautui
Laura "leppoisa" Lehtinen


Kuvat: Aapo Kahilainen

Saavuttamaton haavepilvi tulevaisuudessa

Kuten Simppa äskeisessä blogitekstissään mainitsikin, on tämän viikon ohjelmassa mm. Ainolan siivoustalkoot. Jotenkin kummallisesti olen aina onnistunut sluibailemaan kaikesta tämän tyyppisestä oheistoiminnasta, ja joka kerta minulla on siihen vielä hyvä syy (niin varmaan). Kummallisinta tässä on se, että tällä kertaa olisin oikeasti halunnut olla mukana. Siis ihan totta, mukana SIIVOAMASSA! Ehkä olen pimahtanut, Kramppikuume alkaa nousta aika huolella...

Tosiaan viime viikot ovat olleet superhektisiä. Olen seilannut ympäri Etelä-Suomea, ja yrittänyt samalla suorittaa viimeisiä koulutenttejä. Lähden aamuisin kotoa yleensä viimeistään yhdeksän aikaan, ja tulen illalla takaisin kun kellon viisarit ovat suurinpiirtein samoilla paikkeilla. Toisin sanoen voisin ihan hyvin asua vaikka autossa, kun kotona kerkeää oikeastaan vain nukkumaan. Romeo ja Julia on siis viime aikoina ollut lähinnä saavuttamaton haavepilvi tulevaisuudessa, mutta tämän viikon lopulla se asia onneksi korjataan, kun pääsen mukaan remmiin viimeistään sunnuntaina.

Parasta tässä kaikessa on, että vaikka en oikeastaan ole kotona ikinä, sama juttu jatkuu tulevaisuudessakin. Jyväskylässä lyömätön tiimimme ”PikkuLahti” = minä, Pyry ja Sami (kiitti Aapo tästä hienosta nimestä) pääsemme muuttamaan asuntoomme vasta toukokuun lopulla, eli Kramppilaiset saavat etuoikeuden tutustua meihin treenien ulkopuolellakin; aiomme siis lojua muiden nurkissa seuraavat pari viikkoa. Kaiken lisäksi tulen kaikesta huolimatta maksamaan kesällä vuokraa sekä Jyväskylään, että Lahteen. Voisinko joskus hoitaa asiani hieman fiksummin?:D

Onneksi kohta on kesä, ja saamme treenata ulkona! Aikamoista luksusta viime viikkojen tunkkaisen tunnelin sisällä sijaistevassa voimisteluhallilla viettämäni ajan jälkeen.

Ps. Simpalla ja Aapolla on oikeasti timanttinen musamaku, ja Simpan alkulämpät on PARHAUTTA!

Pps. Jos Michael Jackson paljastuisi vamppyyriksi, koko Jacksonin tuotanto saisi aika ironisen sävyn (sanoi hän kuunnellessaan Earth Songia).

Teksti: Ringa Aflatuni

Kuvat: Aapo Kahilainen

Kaukana ja kotona

En ennen tätä produktiota ollut koskaan laulanut julkisesti, en edes karaokebaarissa, enkä ollut koskaan opetellut minulle hyvin vierasta liikekieltä käyttävää koreografiaa. Lapsena saatoin joskus kiivetä puuhun, mutta parkour on lähinnä tuonut mieleen parkumisen tai kuolemanpelon. Ajoittain tunnen olevani todella kaukana osaamisalueeltani ja minut valtaa epätoivo: "Tuo nuotti on  minulle aivan liian korkea", "Ei tästä koreografiasta nyt tule yhtään mitään", "Ai tuonne muka pitäisi hypätä?".  

Vaikka useimmat tähän produktioon liittyvät asiat ovat vieraita ja vaikeita, samaa ei voi sanoa mukana olevista ihmisistä. Suurinta osaa en ollut tavannut ennen koe-esiintymisiä, mutta nyt minusta tuntuu kuin olisin tuntenut heidät jo vuosia. Heidän kanssaan olen kuin kotonani, ja silloin kun asiat harjoituksissa tuntuvat vaikeilta, etsin jonkun kasvoilta hymyn, kerron tyhmän puujalkavitsin, yritän uudestaan ja toivottavasti onnistun. Jos en, niin yritän vielä uudestaan. 

Tässä produktiossa tarvitaan uskomattoman laaja-alaista osaamista enkä usko, että meistä kukaan hallitsisi kaikki tarvittavat osa-alueet täydellisesti. Onneksi näin suuresta porukasta kuitenkin löytyy lahjakkuuksia kaikilta osa-alueilta ja autamme toisiamme parhaamme mukaan. Kaikki harjoittelevat kaikkea ja ylittävät jatkuvasti omia rajojaan, sillä uuden asian oppiminen ja onnistuminen aikaisemmin pelottavassa tai muuten täysin vieraassa asiassa on aivan uskomattoman koukuttavaa ja voimauttavaa. Siksi hyppy vieraaseen ja pelottavaan tyhjyyteen voi lopulta auttaa laajentamaan kotiaan.

Teksti: Aapo Kahilainen

Kuvat: Aapo Kahilainen & Jiri Halttunen

Jafar Jafar hyvä meininki hei!

Romeon ja Julian taiteellinen tiimi on lähtenyt ratkomaan esitystä useista eri suunnista. Teemasta, musiikista, liikekielestä, lavastuksesta, puvustuksesta, tilasta, rooleista, väliajan tarjoiluista, ajoituksista, tyylittelystä, treenaamisesta, työryhmästä ja monesta muusta asiasta on käyty lukuisat palaverit milloin vakavaan, milloin kuolemanvakavaan sävyyn. Kun kokonaisuudesta on saatu jonkinlainen vainu, on yksittäisiä kohtauksia alettu tehdä kaikista näistä näkökulmista käsin.

Ensinnäkin vastuuta täytyy toki jakaa pienempiin yksiköihin: Laura L ja Katja hoitavat kohtauksen A, Laura S ja Heta kohtaukset B ja C samalla kun Samuli ja Elisa tuottavat materiaalia kohtauksiin X, V ja π Jukan ja Simpan miettiessä mitä tänään syötäisiin.

Välillä materiaalia lähdetään tuottamaan valmiiseen biisiin jossa on Antin sävelet, sanat ja tahtimäärät. Joku varmaan joskus myös miettii mitä ovat kohtauksen suunta, hahmojen päämäärät, tunnelma jne. Itse mietin mitä irtovitsejä ja viittauksia lapsuuteni piirrettyihin sinne saisi ängettyä.

Joidenkin kohtauksien kanssa meillä ei vielä ole musiikkia ja saatamme lähteä liikkeelle liikemateriaalista tai yksittäisestä liikkeellisestä ideasta. Pitempi yksittäinen sarjanpätkä laitetaan tehosekoittimeen, rikotaan palasiksi, kasataan ja suunnataan uudelleen, tehdään eri tyyleillä ja kylvetään tilallisesti ympäri maita ja mantuja. Yksittäistä liikkeellistä ideaa voidaan paisuttaa, siihen voidaan sulauttaa uusia ideoita ja materiaalia, sillä voidaan lähteä liikkumaan...

Usein koreografin ei tarvitse miettiä kuin ketä esiintyjiä tässä kohdassa on milläkin puolella lavaa ja mitäköhän he suurinpiirtein voisivat tehdä; sen jälkeen hän voi anglismia käyttääkseni nojata taaksepäin, rentoutua ja katsoa kun maanmainio esiintyjäkaarti ratkoo ongelmat hänen puolestaan. Monet ideat saavat alkunsa myös puvustuksen, lavastuksen tai muun ympäristön tarjoaman virikkeen johdosta... Itseasiassa juuri eilen tanssisalissa katon läpi rysähti valkoinen kyyhky joka kiersi kolme kierrosta ympäri salin, laskeutui olkapäälleni ja ehdotti... eikun hetkinen. EI SPOILEREITA!

Itse tykkään virikemateriaalista. Miksi keksiä pyörää uudestaan kun kumminkin jossain vaiheessa kesää unohtaa lukita sen kunnolla ja se varastetaan? Kuuntelen tunnelmaa luovaa musiikkia, katselen videoita ja kuvia... Plagioin, lainaan, baittaan ja varastan... Johdatan keskustelun siihen Muumien jaksoon jota kukaan ei muista mutta joka olisi ehkä voinut etäisesti muistuttaa kohtauksessa D tapahtuvaa asiaa.


Tällä hetkellä työn alla on RJ:n MYLLYT elikkäs taistelut, tappelut, kahakat, nujakat ja nahistelut! Täällon monta äijää tappelemasa. Ja monta ämmää myös. Tulee rujoa, rumaa, brutaalia, likaista, groteskia ja isoa. Tulee myös kaunista, puhdaslinjaista, pyöreää ja pientä. Mielenkiintoista on. Kesällä sitten tulette katsomaan että menikö ihan metsään. Tai Jyväsjärveen. Lopuksi esimerkki virikemateriaalista jonka kaikuja saatatte Romeosta ja Juliasta löytää...


...jos katsotte ja kuuntelette todella tarkasti.

- Simeoni

Tämä ei ole tankotanssia!

Hanna Haapanen kirjoitti suomen kielen opiskelijoiden ainejärjestön InSane-lehteen treeniviikonlopusta 18.–19.2.

18.2.2012

Simppa vetää alkulämmittelyn, ja riemastun jälleen kerran Simpan krebaamaan yllyttävistä musiikkivalinnoista. Lankutusta, punnerruksia, kaikkien kehon osien pyörittelyä. Pian tunnelma vaihtuu täysin ja tehtävänä on olla ameeba, joka imeytyy lattiaan ja liikkuu sitä pitkin salin päästä toiseen. Minun ameebani ajautuu vähän väliä hakoteille, eli törmäilen seinään.

Kokeilemme koko porukalla liikelaatuja, joita olin harjoittelemassa viimeksi pienemmällä porukalla. Jotain on ehkä hautunut jossakin, mutta edelleen tuntuu vaikealta löytää oikea tapa liikkua. Se on ihmisen keho, ei tanssijan keho. Kun nojaat, niin nojaa. Tämä ei ole tankotanssia. Harjoittelu tuntuu sujuvan parhaiten silloin, kun ei mieti, miltä liikkeen pitäisi näyttää. Heti kun teemme pienissä ryhmissä ja muut katsovat, alan miettiä liikaa ja menetän täysin tuntuman siihen, miltä liike äsken tuntui.

Kuorolaiset pääsevät loppuajaksi Ringan erityisopetukseen. Juoksemme kädet ylhäällä ja mölisemme kaikki vokaalit läpi, yksi hengitys per vokaali. Sitten heitämme palloa (tai siis epäonnista mandariinia) ja huudamme, minkä jälkeen painimme kaverin kanssa ja huudamme. Tarkoituksena on löytää luonnollinen, kropasta tuleva ääni. Primitiivinen olo tuntuu ainakin löytyvän.

19.2.2012

Lämmittelyssä ameebani vierii tänään ohjaajien syliin. Pääsemme kehittymään jo eläimiksikin: Tunne leijonan olemus vartalossasi. Kirahvin. Apinan. Koalan. Strutsin. Käärmeen. Keksi oma eläin. Kaikki suhtautuvat tehtävään asiaankuuluvalla vakavuudella, ja yksi poika on aivan hiestä märkä heti alkulämpän jälkeen.

Kuorolaiset jatkavat Ringan ohjauksessa. Tällä kertaa vokaalit pitää mölistä kolme kertaa putkeen, edelleenkin kädet ylhäällä ja juosten. Hymy alkaa hyytyä. Niin mikäs tässä oli se pointti? Sattuu! Päivän lempiharjoituksiani ovat samurai-taisteluhuudot, pulukurlaukset ja rytmi-impro. 

Kuoroharjoitusten päätteeksi katsomme, mitä tanssijat ovat saaneet aikaan. Suvut ovat jakautuneet riitelemään ja vihaa kihistellään oikein kunnolla. Vihanpito kuitenkin lopetetaan pian halailuun ja kaverin hellimiseen, eli jokainen saa kokovartalohieronnan pitkän viikonlopun päätteeksi. Pieni vinkki Montagueille ja Capuleteille: make massage, not war! 

Kuvat: Jiri Halttunen

Teksti: Hanna Haapanen