Akrobatiastako arkea?

Istun luokassa ja katson filosofian kokeen kysymyksiä. Kaksi pitäisi valita, enkä osaa vastata yhteenkään kunnolla. Venytän käsiäni taaksepäin, haukottelen ja katson kattoon. Pystyisiköhän lampussa roikkumaan? Miltähän näyttäisi, jos kiipeisin istumaan videotykkitelineen päälle? Sieltä voisin ojennella jalkoja ja käsiä. Entä jos tekisin pöydistä jonon, juoksisin sitä pitkin ja lopulta hyppäisin kaapin päälle? Siellä mahtuisin tekemään kuperkeikan. Palaan takaisin filosofiaan ja piirrän marginaalit konseptin reunoille. Kumarrun nostamaan pudonnutta pyyhekumiani. Voisinkohan kiemurrella tämän tuolin ympärillä koskematta maahan? 

Kävelen bussipysäkiltä kotiin ja väistelen sateen jälkeen jalkakäytävälle nousseita matoja ja kotiloita. En halua astua yhdenkään niistä päälle, joten kiipeän kaiteelle ja tasapainoilen sitä pitkin loppumatkan. 

Seison leikkipuistossa hiekkalaatikon reunalla ja kehun hoitolapseni tekemiä hiekkakakkuja. Kaksi lasta istuu keinulaudalla yrittäen saada sen tasapainoon. Mitä jos yllättäisin nyt kaikki ja hyppäisin keinulaudan kautta tuon sadekatoksen päälle ja sieltä edelleen tuolle isolle kivelle ja sieltä hyppäisin ja takertuisin tuohon toteemipaaluun? Entä jos kiipeäisin toteemipaalun huipulle? Jos olisin kiinalainen voimistelija, voisin tehdä siellä jalannostosarjan ja pari piruettia. 

Jos Pilvi on hurmoksessa, niin minä olen vähintäänkin hämmentynyt. Mistä tuli tämä äkillinen tarve kiipeillä kaikkialla? Miksi minä, aina korkeita paikkoja pelännyt, omista voimistaan epävarma balettityttö haluan yhtäkkiä kiivetä puuhun lukemaan historian kokeeseen? Lukitsin ajatuksen kesällä koittavan 18-vuotissyntymäpäiväni lykkäämisestä, kun havahduin junan puhelinkopista kiipeilemästä eri tavoilla sinne asennetun pienen pöydän päälle. Pöytä irtosi seinästä ja minä liukenin paikalta. Vessaan jonottanut mummo katsoi pakoani äkäisesti.

 

Syytän tätä proggista kiipeilyinnostani. Mutta kiitän siitä, ettei Ainolan telineillä kiipeilyä katsota äkäisesti. Ellei sitten jotenkin onnistu hajottamaan systeemiä. Viime jouluna ajattelin aloittaa aikuistumisen. Nyt ajattelin siirtää sen ensi syksyyn.

Teksti: Ida Martikainen

Kuva: Aapo Kahilainen

Täysin hurmoksessa!

Ah mitä ihanaa unelmaa elänkään!! Vihdoin yksi suurista unelmistani on toteutunut ja olen päässyt osalliseksi tanssimusikaalia! Siinä yhdistyvät kaikki mitä rakastan: tanssi ja laulu. Kevään myötä on opittu paljon uutta materiaalia. Itse olen oppinut kaikenlaista uutta, erityisesti laulutekniikasta ja kuorolaulusta. Kuorolaulu: siinä vasta haasteellinen homma, mutta miten hienolta lopputulos kuulostaakaan. Erityiskiitos Ringalle, joka on niin pienillä ja yksinkertaisilla ohjeistuksilla saanut paljon aikaan minun laulutekniikassani. :) Valtavia ahaa-elämyksiä on tullut koettua. Tämän jälkeen haluaa oppia aina vaan lisää ja lisää ja lisää ja lisää…

Tulevasta musikaalista saatiin esimakua Yläkaupungin yössä, jossa kävimme heittämässä muutaman promo-keikan. Sen jälkeen tajusi, että kyllä tämä on totta. Meille on syntymässä mahtava musikaali, täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, täynnä tunnetta. Pitkän esiintymistauon jälkeen pääsin taas kokemaan mikä mahtava fiilis tanssimisesta tulikaan. Tätä lisää! Pikku hiljaa kokonaisuus alkaa hahmottua opittujen tanssien ja laulujen myötä. Jo pelkät melodiat ja yksittäiset liikkeet saavat ihon kananlihalle, niin miltä koko kokonaisuus tuleekaan näyttämään ja tuntumaan, kun kuoron laulut saadaan yhdistettyä tanssikoreografiaan. En jaksa odottaa!  Iso Kiitos Antille, Lauralle ja koko kore-tiimille upeista visioista. :)

Kanssa ihmisten tuen ja kannustuksen avulla olen voittanut pieniä pelkoja ja epävarmuuksia. Enpä olisi ikinä uskonut tekeväni sellaisia temppuja niin korkealta. Pieni askel ihmiskunnalle, valtavan suuri minulle. Minkä valtavan hyvän olon tunteen siitä saakaan. Kiitos ja iso hali koko R&J tiimille, tästä tulee mieleenpainuva kesä! :) 

Teksti: Pilvi Ruotsalainen

Kuvat: Aapo Kahilainen

Kaukana ja kotona

En ennen tätä produktiota ollut koskaan laulanut julkisesti, en edes karaokebaarissa, enkä ollut koskaan opetellut minulle hyvin vierasta liikekieltä käyttävää koreografiaa. Lapsena saatoin joskus kiivetä puuhun, mutta parkour on lähinnä tuonut mieleen parkumisen tai kuolemanpelon. Ajoittain tunnen olevani todella kaukana osaamisalueeltani ja minut valtaa epätoivo: "Tuo nuotti on  minulle aivan liian korkea", "Ei tästä koreografiasta nyt tule yhtään mitään", "Ai tuonne muka pitäisi hypätä?".  

Vaikka useimmat tähän produktioon liittyvät asiat ovat vieraita ja vaikeita, samaa ei voi sanoa mukana olevista ihmisistä. Suurinta osaa en ollut tavannut ennen koe-esiintymisiä, mutta nyt minusta tuntuu kuin olisin tuntenut heidät jo vuosia. Heidän kanssaan olen kuin kotonani, ja silloin kun asiat harjoituksissa tuntuvat vaikeilta, etsin jonkun kasvoilta hymyn, kerron tyhmän puujalkavitsin, yritän uudestaan ja toivottavasti onnistun. Jos en, niin yritän vielä uudestaan. 

Tässä produktiossa tarvitaan uskomattoman laaja-alaista osaamista enkä usko, että meistä kukaan hallitsisi kaikki tarvittavat osa-alueet täydellisesti. Onneksi näin suuresta porukasta kuitenkin löytyy lahjakkuuksia kaikilta osa-alueilta ja autamme toisiamme parhaamme mukaan. Kaikki harjoittelevat kaikkea ja ylittävät jatkuvasti omia rajojaan, sillä uuden asian oppiminen ja onnistuminen aikaisemmin pelottavassa tai muuten täysin vieraassa asiassa on aivan uskomattoman koukuttavaa ja voimauttavaa. Siksi hyppy vieraaseen ja pelottavaan tyhjyyteen voi lopulta auttaa laajentamaan kotiaan.

Teksti: Aapo Kahilainen

Kuvat: Aapo Kahilainen & Jiri Halttunen