En ennen tätä produktiota ollut koskaan laulanut julkisesti, en edes karaokebaarissa, enkä ollut koskaan opetellut minulle hyvin vierasta liikekieltä käyttävää koreografiaa. Lapsena saatoin joskus kiivetä puuhun, mutta parkour on lähinnä tuonut mieleen parkumisen tai kuolemanpelon. Ajoittain tunnen olevani todella kaukana osaamisalueeltani ja minut valtaa epätoivo: "Tuo nuotti on minulle aivan liian korkea", "Ei tästä koreografiasta nyt tule yhtään mitään", "Ai tuonne muka pitäisi hypätä?".
Vaikka useimmat tähän produktioon liittyvät asiat ovat vieraita ja vaikeita, samaa ei voi sanoa mukana olevista ihmisistä. Suurinta osaa en ollut tavannut ennen koe-esiintymisiä, mutta nyt minusta tuntuu kuin olisin tuntenut heidät jo vuosia. Heidän kanssaan olen kuin kotonani, ja silloin kun asiat harjoituksissa tuntuvat vaikeilta, etsin jonkun kasvoilta hymyn, kerron tyhmän puujalkavitsin, yritän uudestaan ja toivottavasti onnistun. Jos en, niin yritän vielä uudestaan.
Tässä produktiossa tarvitaan uskomattoman laaja-alaista osaamista enkä usko, että meistä kukaan hallitsisi kaikki tarvittavat osa-alueet täydellisesti. Onneksi näin suuresta porukasta kuitenkin löytyy lahjakkuuksia kaikilta osa-alueilta ja autamme toisiamme parhaamme mukaan. Kaikki harjoittelevat kaikkea ja ylittävät jatkuvasti omia rajojaan, sillä uuden asian oppiminen ja onnistuminen aikaisemmin pelottavassa tai muuten täysin vieraassa asiassa on aivan uskomattoman koukuttavaa ja voimauttavaa. Siksi hyppy vieraaseen ja pelottavaan tyhjyyteen voi lopulta auttaa laajentamaan kotiaan.
Teksti: Aapo Kahilainen
Kuvat: Aapo Kahilainen & Jiri Halttunen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti